Entä jos ei halua kuluttaa?

Pääministeri Matti Vanhanen on ottanut käyttöön poikkeuksellisen järeän retorisen aseen: pääministerin uudenvuoden terveiset kansalle. Suomessahan nämä terveiset on ikimuistoisella nautintaoikeudella varattu presidentille, mutta suhdannehätä ei lue lakia. Siksi vuodenvaihdettamme synkentävät nyt myös Nurmijärveltä kaikaavat huolekkaat vetoomukset. Mutta millaista viestiä Vanhanen sitten tahtoo näillä ääritoimilla lomautusuhkien alla kärvisteleville maanmiehilleen välittää? Ministerin päiväkäsky on lyhyt: kuluttakaa.

Kaikessa järjettömässä latteudessaan sanoma saattaa tietysti tuntua helpottavalta. Mikä vapautus: kansan ainoana vastuusarkana on kulutusjuhlien jatkaminen. Poissa ovat pelottavat puheet ”talkoista” ja ”uhrauksista”, enää ei vaadita muuta kuin ostosparatiisien ovien paukuttamista entiseen malliin.

Pelko kulutuksen laskusta on saanut jo suorastaan koomisia piirteitä. Niinpä hallitus pitää sitkeästi kiinni ensi vuodelle suunnitelluista veronkevennyksistä, vaikka yli puolet kansasta olisi valmis niistä tällä hetkellä luopumaan. Huolimatta kansan liikuttavasta halusta kantaa kortensa yhteiseen kekoon, Vanhasen hallitus ei vapaaehtoista kieltäymystä halua, ei sitten kirveelläkään. Koska vienti ei vedä, kotimarkkinoille on pumpattava lisää rahaa. Siksi meille tyrkytetään puoliväkisin ylimääräistä taskuntäytettä, jotta emme missään tapauksessa lakkaisi kuluttamasta tavaraa, jota emme pääsääntöisesti tarvitse.

Kansa puolestaan näyttää linnoittautuvan kyrmyniskaiseen konservatismiin, kuten laman kynnyksellä tapana on. YLE:n uutisten vastikään teettämässä kyselyssä ihmiset eivät halua korottaa veroja eivätkä alentaa palkkoja, vaikka ylimääräisistä bonuksista (palkankorotuksista ja veronalennuksista) ollaankin valmiita luopumaan. Kaikki on hyvin, kunhan ei mistään tarvitse oikeasti luopua. Psykologisesti ymmärrettävää, joskin eettisesti onnetonta.

Aivan kaikkia Vanhasen oodi kulutukselle ei ehkä kuitenkaan vakuuta. Ensimmäisinä tässä jonossa lienevät lomautetut ja työttömät. Heidän kohdallaan kyse ei yleensä ole halun vaan resurssien puuttumisesta. Nämä ihmiset eivät silti taatusti kanna ylimääräisiä veronpalautuksiaan Veikon Koneeseen, vaan rahat menevät joko suoraan suuhun tai sitten juuri siihen paikkaan, jonka pääministeri Vanhanen tällä hetkellä mieluusti ompelisi umpeen. Tarkoitan tietenkin pahamaineista sukanvartta.

Mutta entäs ne, jotka eivät halua kuluttaa? Tällaisiakin hulluja länsimaisesta yhteiskunnasta nimittäin löytyy. Ihmisiä, jotka taittavat jääräpäisesti työmatkansa bussilla tai jopa polkupyörällä, vähentävät vapaaehtoisesti lihansyöntiä, lainaavat mieluummin kirjansa kirjastosta kuin ostavat ne, hankkivat useimmat vaatteensa kierrätyksestä, välttävät muovipussien ostamista kaupassa, ovat lopettaneet Hesarin tilaamisen eivätkä koe tarvitsevansa Vuittonin laukkuja tai Armanin pukuja.

Mitä tehdä niille ihmisille, jotka ovat aidosti huolissaan ilmastomuutoksesta ja ympäristön tilasta? Juuri nämä, vielä muutama kuukausi sitten hurskaasti mainostetut “talkoot” finanssikapitalismi on nimittäin ensimmäisenä haudannut, kun prioriteettilistan kärkeen on noussut inhimillisen ahneuden ruoskiminen uuteen vauhtiin. Nyt ihmisiä on painokkaasti muistutettava heidän kulutus- ja saastutusvastuustaan: kansantalouden kohtalo lepää teidän harteillanne (taas kerran! on se kumma, miten anteliaasti tätä taakkaa meille sälytetään silloin, kun osakesalkuista pääsevät ilmat pihalle), kuluttakaa!

Tässä moraalisesti skitsofreenisessa - vai pitäisikö sanoa irvokkaassa - tilanteessa epämiellyttävän ja ratkeamattoman ongelman muodostavat ne, jotka ovat valmiita luopumaan vapaaehtoisesti. Sellainen on nykyoloissa - niin, suorastaan moraalitonta.

Uuden vuoden kunniaksi yllytän kaikkia kynnelle kykeneviä massiiviseen kansalaistottelemattomuuteen. Vähennetään kulutusta, silkkaa pahuuttamme. Tässä tilanteessa en näe yhtäkään hyvää syytä toimia moraalisesti.

Hyvää uutta vuotta!

Hajumuistoja 1960-luvulta

Yksi ihmismuistin primitiivisimmistä muodoista lienee hajumuisti. Sen herättämä sekava déjà-vu -elämys on intensiivisempi kuin minkään visuaalisen muistikuvan kohdalla. Jokaisella meistä on ainakin yksi hajumuisto, joka synnyttää äkillisen ja täysin hallitsemattoman onnentunteen. Nämä muistot liittyvät yleensä varhaislapsuuteen. Siksi selkeän visuaalisen yhteyden hahmottaminen on usein lähes mahdotonta: tuoksun herättämä mielikuva välähtää sekunnin murto-osan ajan tajunnassa, sitten se katoaa jälkeäkään jättämättä. Pieni mentaalinen aikamatka lapsuuteen auttaa kuitenkin palauttamaan mieleen monia olfaktorisia muistoja. Omani ajoittuvat voittopuolisesti 1960-luvulle, ohessa niistä muutamia.


- Luistelukenttien pukukoppien hien, märän villan, puumailojen, nahan ja erkan lemu
- Kouluruokalan kolmionmuotoisten maitotetrojen pillien haju, joka tunki sieraimiin maitoa imiessä
- Raid-hyönteismyrkyn haju, kun sillä oli suihkutettu koko 12 neliön makuu-olohuone -kombinaatio kesämökillä ennen nukkumaanmenoa
- Isän ja äidin patjojen välisen "hengitysraon" vanerinhaju, kun sinne painoi nenänsä yöllisellä painajaistenpakomatkalla
- Koulun voimistelusalin lakatun puun, näyttämön plyysiverhojen ja hiestyneiden köysien haju
- Märän villalapasen haju kolmen tunnin lumileikkien jälkeen
- Puusaunan puisten rallien, pinnalta rapatun kuumavesisäiliön, märän sementin ja tulen tuoksu
- Kesäillan, kukkien, koivujen ja kostean heinikon tuoksu saunasta tultaessa


- Jotul-kamiinan raudanhaju sekoittuneena palavien koivuhalkojen tuoksuun


- Puisten soutuveneiden lakan-, tervan- ja madonhaju maalla
- Kouluhammashoitolan amalgaamin ja puudutusaineiden haju
- Keräilykuvin varustettujen vaaleanpunaisten purukumilevyjen haju
- Paperikaupan liiman, vihkojen, tussin ja kartongintuoksu
- Paahdetun kahvin tuoksu Vallilassa SOK:n paahtimoiden liepeillä


- Pölyn, vanhan kankaan ja metallijohdinten haju lakatun puisen radio kankaisessa kaiutinosassa, kun siihen painoi nenänsä


- Kirjaston paperin, pölyn ja painomusteen sekä puisten kirjahyllyjen tuoksu
- Juuri keitetyn, kiukkuisia ampiaisia ikävästi houkutelleen vadelmahillon lemu kesällä maalla
- Vastamankeloitujen lakanoiden tuoksu mummolassa
- Ensimmäisen mokkanahkaisen hapsuliivin haju
- Joulukuusen, steariinikynttilöiden ja herkästi syttyvien paperisten kuusenkoristeiden tuoksu kotona jouluaattona
- Möllerin kalanmaksaöljyn haju
- Äidin jäykäksi tupeeratun tötterökampauksen kiinnittämiseen käytetyn hiuslakan haju
- Eri-keeperin haju, kun sillä liimattiin "litteriä" paperisten jouluenkeleiden siipiin leikkikoulussa
- Savuntuoksu kesäillassa

Muisti, jäljet, unohdus

Olen ilmeisesti tulossa vanhaksi, koska muisti, muistaminen, arkistot ja hautausmaat ovat alkaneet kiinnostaa. Olisi kuitenkin peräti lyhytnäköistä lukea tämä intoilu pelkästään ikääntymisen synnyttämän nostalgian tiliin, sillä mitä muuta inhimillinen kulttuuri on kuin kokoelma muistijälkiä, keinotekoisia apumuisteja ja erilaisia mnemotekniikoita?

Silti yksi muistin keskeisistä konteksteista on juuri kuoleman läheisyys, kulttuuristen jälkien taustalle filigraanina piirtyvä olemattomuus, joka aukeaa suoraan yksilölliseen katoavaisuuteemme:

"Kaikki pyyhkiytyy pois sekunnissa. Kehdosta kuolinvuoteelle kerätty sanakirja häviää. Jäljellä on vain hiljaisuus eikä yhtäkään sanaa sen sanomiseksi. Avonaisesta suusta ei tule ulos mitään. Ei minua eikä minää. Kieli jatkaa maailman muuttamista sanoiksi. Juhlapöydän ääressä käydyissä keskusteluissa ihminen on enää pelkkä etunimi, yhä kasvottomampi, ennen katoamistaan kaukaisten sukupolvien nimettömään massaan."

(Annie Ernaux: Années)

Toisaalta tässä lainauksessa tulevat välittömästi esiin myös muistin kollektiiviset kehykset: me olemme olemassa kollektiivisina muistijälkinä niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka muistavat meidät (tämä koskee kuolevaisten suurta enemmistöä; valtiomiehet, taiteilijat ja muut pysyvämpiä muistijälkiä taakseen jättäneet kuuluisuudet ovat sitten asia erikseen). Kun kukaan ei enää muista nimeämme eikä tunnista meitä valokuvista, olemme lopullisesti kadonneet jälkien järjestelmästä. Tämä tarkoittaa, että viidensadan vuoden kuluttua leijonanosa tällä hetkellä elävistä ihmisistä on käytännössä pyyhkiytynyt pois paitsi ajasta myös ajattomuudesta, koska heidän jälkensä ovat kadonneet - yksilöinä he olisivat yhtä hyvin voineet olla olematta.



Roy Batty - Blader Runner


Oheisessa Ridley Scottin ohjaamassa tieteiselokuvassa Blade Runner sivutaan myös ikuisuusongelmaa, joka liittyy muistikuvien autenttisuuteen (ja tätä kautta esimerkiksi psykiatrian piirissä käytyyn keskusteluun ns. valemuistoista): kuinka voimme olla varmoja, että muistamamme asiat todella tapahtuivat? (Elokuvassa ihmisenkaltaisen robotin, replican aivoihin on ohjelmoitu jonkun toisen - elävän ihmisen - muistoja.) Muisti ei koskaan ole todellisuuden toisinto, vaan kehno ja subjektiivisesti värittynyt jäljennös. Eikä kukaan valehtele taitavammin kuin omaelämänkerran kirjoittaja, kuten hyvin tiedetään - mutta kirjoittajan valheet eivät ole pelkästään tietoisia vaan myös tahattomia.

Muisti myös yhdistelee asioita ennalta arvaamattomalla ja mielivaltaisella tavalla. Oivallisesti sen oikullisuus kiteytyy Alzheimerin taudissa: potilas “muistaa” ihmisiä, jotka saattavat olla monien eri henkilöiden yhdelmiä, eräänlaisia muistikollaaseja. Kaikki tämä, kaikki nuo miljoonat kuvat katoavat eräänä päivänä meidän kaikkien päästä - joko vähitellen tai kertaheitolla. Mahdollinen reaktiomme voi olla myös: siunattu unohdus, vapahdus (jotakin samantapaista helpotusta ja riemua, jota saattaa aiheuttaa katoaminen esimerkiksi suurkaupungin anonyymiin väkijoukkoon).

Samalla tavalla muistihäiriö, dementia, Alzheimer ja vanhuus vapauttavat meidät lopulta muistamisen pakosta - jotkut sairastuneet ovat oppineet elämään tautinsa kanssa juuri siten, etteivät välitä: he keskittyvät yksinkertaisesti siihen, mitä on jäljellä (esimerkiksi amerikkalainen Altzheimer-potilas Richard Taylor, joka on kirjannut jokapäiväistä elämäänsä teoksessaan Altzheimerin kanssa ja kertoo nauttivansa suunnattomasti laulamisesta, se sujuu vaivatta). Ahdistus tulee tunteesta, että pitäisi muistaa - siitä muistamisen, säilyttämisen, kasaamisen, arkistoinnin pakkomielteestä, joka hallitsee eritoten länsimaista kulttuuria. Vastaavasti pari vuotta sitten toispuoleisen aivohalvauksen saanut isäni unohtaa suvereenisti juuri tekemäni arkisen huomautuksen, jonka sisältö ei häntä kiinnosta, mutta keskustelee sen sijaan terävästi päivänpolitiikasta ja muistelee graafisen yksityiskohtaisesti lapsuuttaan Helsingin Vallilassa.

Toisaalta muistaminen ei liity pelkästään ihmisiin, vaan myös esineisiin, meitä ympäröivään aineelliseen maailmaan. Tätä ulottuvuutta on Suomessa käsitellyt mm. sosiologi Turo-Kimmo Lehtonen teoksessaan Aineellinen yhteisö. Esineiden maailma, esineisiin perustuva muisti ja muistoesineet, yksilöllisesti merkittävät esineet, jotka ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle sekä niihin liittyvä kiintymys vaikuttavat olennaisesti siihen, keitä me olemme. Divarit, antiikkiliikkeet, kirpputorit ja keräily olennoivat tätä muistin ulottuvuutta - esimerkiksi keräilijälle tärkeitä ovat nimenomaan esineisiin liittyvät tarinat, faabelit, sanalla sanoen aineeseen patinoitunut muisti.

Institutionaalisempi esinemuistin muoto ovat museot. Pariisin etnografisen museon toinen perustaja, Georges Henri Rivière halusi säilöä Trocaderon Musée de l'Hommeen kokonaisten sivilisaatioiden käytännöt, niiden elävän arjen. Rivière tahtoi esittää museon esineet, ”dokumentit” osana alkuperäistä kontekstiaan, tuoda esiin taideteosten kulttuurisen ja rituaalisen, tiettyyn konkreettiseen aikaan ja paikkaan sidotun arvon. Tästä sai alkunsa ekomuseon ajatus. Museoiden, arkistojen, ihmisen rakentamien apumuistien problematiikka liitty toisaalta suoraan valtaan: koska kaikkea ei voi säilyttää, kuka päättää siitä, mikä on relevanttia? Muisti kytkeytyy erottamattomasti valtaan (historia on aina voittajien historiaa), mikä näkyy myös historiankirjoituksessa kiinnostuksena erilaisiin "vastamuisteihin" sekä arjen mikrohistoriaan. Tätä usein näkymättömiin jäävää todellisuutta voi tarkastella esimerkiksi Jaana Iso-Markun ja Sirpa Kähkösen hienosta kirjasta Valoa ja varjoa - 90 kuvaa Suomesta.

Hiilijalanjälkien ja ydinjätteiden myötä olemme toisaalta joutuneet kohtaamaan kysymyksen ekosysteemin biologisesta ja maapallon ”planetaarisesta” muistista - maailman muistista ja luonnon muistista, ihmiskunnan taakseen jättämistä esineröykkiöistä, kaatopaikoista, kaikesta siitä tuhoutumattomasta saastasta, joka säilyy vuosituhansia, vaikka ihminen katoaisi. Michel Tournierin kirjassa Meteorit esiintyy kiehtova henkilöhahmo, “kaatopaikkojen dandy”, jonka mainen valtakunta on rakennettu keskelle jättiläismäistä kaatopaikkaa - jätteiden valtakunnan hallitsijan julma loppu tulkittakoon poeettiseksi allegoriaksi länsimaisen ihmisen kohtalosta.

”Entä ihmiskunnan kauneimmat luomukset – arkkitehtuuri, taide, moninaiset hengen ilmentymät? Kestääkö mikään niistä aikaa tai edes siihen saakka, kun aurinko lopulta laajenee ja korventaa maapallon?
Vai jääkö meistä senkin jälkeen maailmankaikkeuteen heikko mutta ikuinen jälki – pysyvä kajastus tai kiirivä kaiku maan ihmisistä; planeettainvälinen viesti siitä, että kerran mekin olimme täällä?” (Alan Weisman: Maailma ilman meitä)

Juuri tähän kysymykseen kiteytyy koko jäljen problematiikka, jota ilman ei olisi historiaa eikä inhimillistä tietoisuutta ajasta. Juuri tätä kysymystä – epätoivoista huutoa, pyyntöä, anomusta – vasten käy ymmärrettäväksi myös se, miksi juutalaisten joukkotuhosta kertovassa Claude Lanzmannin mammuttimaisessa dokumenttielokuvassa Shoah syvimmin järkyttävää on tajuta jäljettömiin katoamisen kauheus.

 
Kokonaisia perheitä, sukuja, kyläyhteisöjä pyyhkiytyi olemattomiin jälkeäkään jättämättä. Ei muistomerkkejä, ei jälkeenjäänyttä omaisuutta, ei nimeä, ei historiaa. Ei yhtä ainutta jälkeä, joka olisi huutanut: ”kerran mekin olimme täällä…” Ikään kuin syntymän ja kuoleman väliin jäävää viivettä, jota myös ihmiselämäksi kutsutaan, ei koskaan olisi ollutkaan. Ei jäljellä ketään, joka olisi kertonut näiden ihmisten tarinaa. He katosivat kirjaimellisesti kuin mustaan aukkoon.

Vaikka tämä kohtalo odottaa suurinta osaa ihmiskunnasta joidenkin sukupolvien päästä, katoamisen brutaaliutta pehmentää jälkien – tarinoiden, muistoesineiden, hautausmaiden, jälkeen jäävien sukupolvien – järjestelmä. Historia on vain tätä: jälkien jälkiä, ad infinitum. Ja tästä samasta olemattomuudesta koostuu myös muisti.

Lopussa jäljet johtavat tietenkin hautausmaalle, kollektiivisen muistin viimeiselle paikalle, josta aukeaa koko hautaamisen, muistomerkin pystyttämisen problematiikka. Myös eläimet voivat haudata lajitovereitaan, mutta vain ihminen pystyttää haudalle muistomerkin - emme halua unohtaa emmekä tulla unohdetuiksi, ja kuitenkin unohtaminen on yhtä välttämätöntä kuin muistaminen. Turo-Kimmo Lehtonen kirjoittaa tästä aiheesta varsin osuvasti: "Kuolleiden käsittely merkitsee aineellisesti sen, että ajallisuudessa on tapahtunut erityinen elämä, ihmiselämä, joka nyt on lopullisesti poissa. [...] [Hautuumaat] muistuttavat muistamisen mahdollisuudesta ja velvollisuudesta, suhteesta ei enää täällä oleviin." Juuri tätä kautta avautuu tietoisuus ajan äärellisyydestä ja rajallisesta historiallisuudesta - "lopulta ne materialisoivat senkin, että yhteisyys, meidän kanssaolemisemme on rajallista". (Turo-Kimmo Letonen: Hautaaminen perustana. Tiede & Edistys, 4/2006).

Hautuumaalla tavataan.

Tuottavuus ja ikuiset arvot

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen on sillä tavalla suomalainen mies, että hän ei herkästi hötkyile. Alkusyksystä Katainen rauhoitteli pörssimaailman hermoilijoita toteamalla, etteivät Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden ongelmat kosketa Suomea, koska meillä talouden fundamentit ovat kunnossa. Lokakuussa, keskellä maailman finanssijärjestelmän syöksykierrettä, hän todisteli järkähtämättömän rauhallisena, ettei valtion budjettia ole mitään syytä lähteä muuttamaan. Puoluetoverinsa Sauli Niinistön epäilyt veronkevennysten järkevyydestä tässä taloudellisessa tilanteessa hän kuittasi pari viikkoa myöhemmin julistamalla, että veronkevennykset on toteutettava nimenomaan nyt, jotta kansa ryntäisi sankoin joukoin marketteihin tuhlaamaan prosentin verran kohonneita veronpalautuksiaan kulutushyödykkeisiin. Ja valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa arvostelleet hallituskumppaninsa hän palautti vastikään ruotuun ilmoittamalla, että ohjelma viedään läpi, koska talouden pitkiin linjoihin eivät “satunnaiset suhdannemyrskyt” saa vaikuttaa. Lyhyesti sanottuna, jumalan puolelta asia on nyt “loppuun käsitelty”.

Tämä olympolainen tyyneys istuu toki mainiosti kokoomuksen uuteen imagoon - julistautuihan puolue puheenjohtajansa suulla vastikään maailman ensimmäiseksi platonilaiseksi puolueeksi, joka on onnistunut karistamaan yltään maallisten luokkaerojen mudan ja siirtynyt olemisen suuressa ketjussa seuraavalle tasolle, ikuisten arvojen taivaaseen. Siksi suhdannevaihteluiden yläpuolelta talouden ajattomia liikelakeja tarkkaileva puoluejohtaja ei anna edes Etelärannasta kantautuvien vienojen elvytyspiipitysten häiritä universuminsa kosmista rauhaa. Veronkevennykset ja julkisen sektorin supistukset kuuluvat kokoomustaivaan ikuisiin, pyhiin arvoihin, niihin eivät maisten merien mainingit ulotu (ja miksi ulottuisivatkaan, kun oppositiossakin paneudutaan vain “unelmoimaan ja menestymään”?).

Tästä ikuisuuden sfääreistä kaikaavasta arvojulistuksesta huolimatta taannoinen A-talk -ohjelma (27.11.2008), jossa hallitus ja oppositio keskustelivat maamme talouden tilasta, sai minut jälleen kerran vahvasti epäilemään jumalasta seuraavan täyspäisyyttä, mutta myös hänen rehellisyyttään.

Julkisen sektorin supistamiseksi nikkaroidun valtionhallinnon tuottavuusohjelman ilosanomaa Katainen laajensi kertomalla, että monissa julkisen sektorin laitoksissa työviihtyvyys on itse asiassa lisääntynyt “tuottavuusohjelmasta huolimatta”, mikä Kataisen pettämättömän logiikan mukaan todistaa, että “oikein sovellettuna” tuottavuusohjelma voi lisätä organisaation tehokkuutta ja työviihtyvyyttä. Todistelu on jo sinänsä mielenkiintoinen: ensin viihtyvyyden todetaan lisääntyvän tuottavuusohjelmasta huolimatta, minkä jälkeen viihtyvyyden lisääntyminen luetaan ohjelman ansioksi. Lisäksi huomiota kiinnittää kuitenkin loppulausekkeen ehto “oikein sovellettuna”, joka jättää todisteluun loogikkojen “Kataisen aukkona” tunteman porsaanreiän: jos viihtyvyys ei lisäänny, pulmalaatikosta pomppaa aina näsäviisas vieteri-Katainen, joka ilmoittaa, että ohjelmaa ei ole sovellettu oikein. Psykologien tarjoaman riittämättömän motivaation ohella syytä on tässä tapauksessa kuitenkin haettava pulmalaatikon Katais-päästä: ohjelman soveltamistavasta kun ei juuri ole sen kohteeksi joutuneiden organisaatioiden kanssa neuvoteltu. Tässä tilanteessa “oikein sovellettuna” tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä tai toiminnalta, jota nuorisokielessä on tapana kuvata v-alkuisella teonsanalla.

Ikuisten arvojen näkökulmasta Kaiken Ytimessä on kuitenkin Olympoksen vartijan huoli maamme tulevan väestönkehityksen aiheuttamasta yksityisen sektorin luhistumisesta. Kataisen innovaattorinaivoissa väikkyy kauhukuva, jossa eläkkeelle jäävien osuuden kasvaessa julkinen sektori “vie maasta kaiken koulutetun työvoiman” ja “yksityiselle sektorille ei jää mitään“. Mutta onko tässä logiikassa järjen hiventäkään, jos sillä yritetään perustella esimerkiksi valtion tutkimuslaitoksille tuottavuusohjelmassa kaavailtuja leikkauksia? Mitä tehtäviä voisivat yksityisellä sektorilla hoitaa esimerkiksi leksikologian, saamen kielen tai Itämeren tutkijat? Nimenomaan korkeaa koulutusta vaativat asiantuntijatehtävät ovat tyypillisesti sellaisia, että julkisen sektorin kannalta elintärkeälle asiantuntemukselle ei yksityisellä sektorilla yksinkertaisesti ole kysyntää. Jos tällaisesta asiantuntemuksesta halutaan maassamme kokonaan luopua ja nuorisoa ohjata vastaavasti esimerkiksi kaupallisille tai teknisille aloille (kuten nyt näyttää olevan asianlaita, kun katsoo, millaisia julkisia investointeja Aalto-korkeakouluun on tehty), tämä olisi rehellisyyden nimissä sanottava suoraan, jotta Suomen nuoriso ymmärtäisi ajoissa valita joko koulutusalansa tai maansa oikein.

Tässä tapauksessa maamme yliopistot tulisi lisäksi kiireimmän kaupalla vapauttaa kaikista valtion asettamista tuottavuusvaatimuksista, koska onhan tyystin nurinkurista panna esimerkiksi suomen kielen tai assyriologian laitosten määrärahat riippumaan niissä tuotettujen tutkintojen määrästä, kun toisella kädellä leikataan samanaikaisesti niistä valmistuvilta tutkijoilta työpaikat pois. Toinen vaihtoehto olisi tietysti supistaa jyrkästi laitoksille asetettuja tuottavuustavoitteita, erityisesti tohtoreiden osalta. Sillä tunnettu tosiasia on, että Suomessa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tohtorit eivät työllisty yksityiselle sektorille toisin kuin monissa muissa maissa - ehkä on niin, että suomalaisen kauppatieteilijän on vaikea hyväksyä esimiehekseen filosofian tohtoria, syitä voi kukin miettiä tykönään. Maailman mittakaavassa tämä voisikin olla virkistävän “innovatiivinen” ja “toisenlainen” ratkaisu: supistetaan korkeasti koulutettujen määrää ja ohjataan lisää työvoimaa… minne? Putkiasentajiksi ja siivoojiksi? Nämä taitavat nimittäin olla niitä ainoita yksityisen sektorin työpaikkoja, joihin lomautukset eivät vielä ole iskeneet.

Olennaista on kuitenkin se, että vastuulliset aikuiset eivät tässä tilanteessa anna nuorisolle virheellisiä signaaleja. Sellaiset aiheuttavat vääriä uravalintoja ja henkilökohtaisia tragedioita, turhautumista, masennusta ja nuorten miesten tapauksessa arvaamatonta väkivaltaa. Kertokaa siis, hyvät hallituspuolueet, avoimesti omia valintojanne ohjaavista ikuisista arvoista opintojaan suunnitteleville nuorille, jotta he ajoissa tajuaisivat, mitä kannattaa tehdä: nuoret, me täällä hallituksessa emme arvosta humanistista ja yhteiskuntatieteellistä perustutkimusta, vaan tulemme karsimaan jatkossakin julkisen sektorin työpaikkoja juuri näiltä alueilta. Hankkikaa siis itsellenne vahva luonnontieteellinen, tekninen tai kaupallinen peruskoulutus, niiden alojen yrittäjiä Suomi tarvitsee, sillä ne alat pitävät myös julkista (tuottamatonta ja turhaa) sektoria pystyssä. Te muut voitte kaikin mokomin koota kimpsunne ja kampsunne ja muuttaa vaikkapa Itä-Afrikkaan, siellä on kuulemma vielä joitakin kiehtovia alkuasukasheimoja ja vähän tutkittuja suahilin paikallismuunnoksia jäljellä. Teitä tuottava kilpailu-Suomi ei tarvitse kuin korkeintaan imagosyistä, mutta sen tarpeen tyydyttämiseen riittää muutama fasadiegyptologi ja pari hyväkäytöksistä poliittisen historian tutkijaa.

Eikö tämä olisi rehellistä ja suoraa puhetta, valtiovarainministeri Katainen? Katsokaapa vaikka, millaista keskustelua Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen henkilöstösupistukset ovat synnyttäneet Kauppalehden keskustelupalstoilla - “suojatyöpaikka” on siinä keskustelussa aika usein toistuva käsite. Luulisin, että prosentuaalisesti suurin osa tämän lehden lukijoista tulee nimenomaan teidän puolueenne äänestäjäkunnasta. Olkaa siis rehellinen, äänestäjänne ja Suomen opiskeleva nuoriso luottavat teihin!

Ai niin, ja hyvää itsenäisyyspäivää.

Henkilöstövähennykset – uusi kiehtova mahdollisuus?

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Keskustaoikeistolainen talkoohallituksemme on ”tuottavuuden” kasvattamisen nimissä siirtämässä lääkelaitosta Kuopioon, nipistämässä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen henkilöstöstä sekä työvoimatoimistojen työntekijöistä kolmanneksen pois ja viemässä kroonisesta resurssipulasta kärsivää yliopistolaitosta yhä syvemmälle ahdingon syövereihin ulottamalla laskennallisen tuottavuusvaatimuksensa myös Akatemian käytäville (toisin kuin opetusministerimme on aiemmin antanut ymmärtää, yliopistojen irrottaminen valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta ei suinkaan merkitse niiden vapauttamista valtion virastoille asetetusta tuottavuustavoitteesta - nerokasta, vai mitä?)

Vaan kuinka vastaakaan valta valittajalle? Tämän saimme konkreettisesti tuta maanantaisella opetusministeriön audienssilla, jossa Kotuksen ja SKTL:n edustajina luovutimme ministeri Sarkomaalle ja ylijohtaja Karjalaiselle Kotuksen henkilöstösupistuksia vastustavat adressit (toisen allekirjoittajina yli 9000 yksityishenkilöä, toisessa puolestaan 14 järjestöä, mukana liittoja äidinkielenopettajista kirjailijoihin ja journalisteihin).

Saimme tietenkin kuulla olevamme ”tärkeällä asialla”, jakamassa ”yhteistä syvää huolta”, mutta toisaalta, kuten opetusministeri kaunopuheisesti totesi, valtionhallinnon tuottavuusohjelma on ”haasteellinen”, minkä vuoksi on erityisen tärkeää, että sen ”tavoitteista pidetään kiinni kaikilla hallinnonaloilla” (tietenkin täysin riippumatta siitä, kuinka älykkäitä po. tavoitteet ovat, sehän on selvää, riittää että ne on hallitusohjelmaan kirjattu, siellä ovat ja pysyvät kuin paska Junttilan tuvan seinässä). Ministeri unohti kuitenkin kaiken sykähdyttävän empaattisuutensa keskellä mainita, että tässäkin asiassa toiset ovat hivenen tasa-arvoisempia kuin toiset. Näin kauppa- ja teollisuusministeriön Pekkarinen voi kylmästi ilmoittaa, että tässä taloudellisessa tilanteessa tuottavuusohjelman tavoitteita on ilman muuta tarkistettava hänen hallinnonalallaan, kun taas työ-, opetus-, oikeus- sekä sosiaali- ja terveysministeriön hyväkäytöksiset naisministerit tyytyvät vikisemään vienosti VM:n poikien viedessä. Hienoa siskot, kannattaa rikkoa lasikatto, jotta pääsisi Jyrki Kataisen kynnysmatoksi!

Syvä, jaettu huoli on ministeriaudiensseilla toki se tavanomainen lähtötilanne (toisinaan ministeri vaikuttaa niin huolestuneelta, että häntä tekisi suorastaan mieli mennä lohduttamaan). Vielä koskaan en sen sijaan ole törmännyt vallanpitäjiin, joiden mielestä 30 prosentin henkilöstövähennykset ovat oiva tapa vahvistaa tutkimuslaitoksen toimintaa. ”Tarkoituksena ei suinkaan ole kotimaisten kielten tutkimuksen heikentäminen, vaan nimenomaan haluamme pohtia teidän kanssanne yhdessä, kuinka tutkimusta voitaisiin vahvistaa entisestään”. Näin ilmeisen epätotuuden edessä jyrmyinkin karvalakkilähetystön edusmies mykistyy. Että vahvistaa? Tarkoituksena on todellakin vahvistaa? Ja vielä yhdessä? Hetken tuntuu siltä kuin jotakin erittäin olennaista universumin liikelaeista olisi jäänyt fysiikantunnilla ymmärtämättä.

Kunnes tajuaa, ettei näitä ihmisiä kiinnosta kotimaisten kielten tutkimus (mitäpä sairaanhoitaja ja lääkäri voisivat asiasta ymmärtää?). Heitä eivät liioin kiinnosta delegaation edustajien mielipiteet tai perustelut - eivät edes vammaiset lapset, vaikka tämäkin vähäväkisten vara-armeija marssitettiin jälleen kerran näyttämölle kielentutkijoiden ahneuden vertauskuvaksi. Heidän ainoa tavoitteensa on selviytyä piinallisesta tilanteesta mahdollisimman vähäisin imagotappioin.

Sillä juuri imago on tämän pelin ainoa panos. Se samainen ”brändi”, jonka viilaamiseksi Suomi-kuvan kimpussa huhkii paraikaa kokonainen leegio korkeapalkkaisia yliopistomiehiä ja huipputason liikejohtajia. Se säkenöivien mielikuvien taivas, jota ei missään nimessä saa päästää tummumaan - jos kansainväliset finanssimarkkinat meille jotakin ovat opettaneet, niin ainakin tämän. Sillä imagojen luhistuessa reaaliset valtataseet ovat köykäistä tavaraa.

Siksi opetusministeri ja ylijohtaja puhuvat hetkessä mustan valkoiseksi - jopa niin valkoiseksi, että Karjalainen näkee Kotuksen edessä olevat muutokset ”kiehtovana mahdollisuutena”. Asia siirretään nyt laajapohjaiseen työryhmään, jonka epäkiitollisena tehtävänä on tässä tilanteessa laatia ehdotukset ”Kotuksen toimintojen ja korkeatasoisen osaamisen vahvistamiseksi”. Työryhmässä ”arvioidaan” myös se, ”millaisia tuottavuusvaatimuksia” Kotukseen voidaan kohdistaa - tuottavuusvaatimukset eivät toisin sanoen katoa mihinkään, vain niiden mittakaavaa on tarkoitus hivenen rukata.

Sallittakoon minun esittää valistunut arvaus prosessin tulevasta kulusta. Työryhmä, jonka jäseniksi nimitetään muutama valtionhallinnon karaistunein tuottavuustykki sekä pari Kotuksen edustajaa, vatvoo ensin tilannetta vähintään tulevaan syksyyn, sen jälkeen todetaan ”yhdessä”, että tutkimuskeskuksesta voidaan vähentää 20-25% henkilöstöstä ilman, että sen ”ydintoiminnot” kärsivät (pieniä myönnytyksiä on sentään tehtävä, tämähän on politiikkaa, vai mitä?). Koska kukaan ei tässä vaiheessa enää jaksa tapella vastaan, 20-25% niellään pitkin hampain - eihän tässä nyt sentään kenellekään olla potkuja antamassa, sehän on selvää!

Juuri näin prosessi on edennyt yliopistolla. Kolme neljä organisaatiorakennetta perusteellisesti ravistelevaa muutosta peräkanaa ja päälle resurssien järjestelmällinen vähentäminen. Käsittelyä jatketaan viisi kuusi vuotta säälimättömällä intensiteetillä. Siinä saunassa kypsyy kuulkaa karaistuneinkin ”muutosvastarinta”.

Äänestäkää siis hyvät ihmiset myös ensi vaaleissa kokoomusta ja keskustaa. Seuraavana aluepoliittisena toimenpiteenä keskusta voisi hajauttaa osan ministeriöistä muualle Suomeen (Pohjoisen kasvukeskus Rovaniemi olisi kerrassaan loistava sijoituspaikka valtiovarainministeriölle!) ja kokoomus puolestaan yksityistää myös työvoimahallinnon ja vankeinhoidon, että saataisiin vihdoin ja viimein nämäkin sektorit tuottamaan!

Intoa yliopistolle?

Olin vähällä tukehtua aamukahviini tänään, kun sain Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta lukea, kuinka uuden Aalto-yliopiston hallitukseen valittu Metsäteollisuuden toimitusjohtaja Anne Brunila näkee uuden opinahjonsa mahdollisuudet. "Pitäisi saada ympäristö, joka houkuttelee ihmisiä ja on innostava. Että saataisiin jotain tällaista uudenlaista intoa akateemisellekin puolelle". Akateemisellekin puolelle! Ikään kuin innon puuttuminen olisi keskeisin yliopistolaitoksen tämänhetkisistä ongelmista! Miten ihmeessä Brunila kuvittelee, että maamme yliopistojen alipalkattu ja ylityöllistetty henkilökunta olisi tähän mennessä tehtävistään suoriutunut, ellei palavaa innostusta työn sisältöön olisi ollut?

Esimerkiksi Helsingin yliopisto on kaikilla mahdollisilla mittareilla arvioituna kasvattanut ns. "tuottavuuttaan" huimasti viimeisen viidentoista vuoden aikana, jolloin henkilökunnan määrä on pysynyt käytännöllisesti katsoen ennallaan tai jopa supistunut, kun taas opiskelijamäärät ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Uusien tohtori- ja maisteritutkintojen määrän huikea kasvu olisi tuskin ollut mahdollista ilman tuhansien ihmisten innostunutta työpanosta, jossa ylityötunteja ei juuri ole laskettu. Jos yliopistolta jotain on puuttunut, niin resursseja. Ja me kaikki tiedämme, kuinka valtiovalta on tähän huutoon vastannut: kaatamalla kaikki liikenevät resurssit yhdelle toimijalle ja leikkaamalla muiden resurssit minimiin.

Entäpä Brunilan peräänkuuluttama "innostava ympäristö"? En parhaalla tahdollanikaan voi nähdä, kuinka tällaista "ympäristöä" voisi edustaa VM:n keinotekoisella mahtikäskyllä luotu virtuaalinen megalaitos, joka lisäksi fyysisesti sijaitsee kolmessa eri paikassa. Siinä on tulevalla rehtorilla tekemistä, kun juoksee innostamassa väkeä Otaniemestä Arabianrantaan! Haaste kasvaa lisäksi aivan uuteen mittaluokkaan, jos tehtävänä on nostaa Aalto-yliopisto kymmenessä vuodessa edes 100 parhaan joukkoon tuolla surullisenkuuluisalla Shanghain ranking-listalla, jolla tätä "huippuhanketta" on poliittisesti perusteltu väsymykseen saakka - vasitenkin, kun ottaa huomioon hankkeessa mukana olevien korkeakoulujen nykysijoituksen kyseisellä rankingilla (vuonna 2008 TKK sijalla 451, Hgi:n kauppakorkeakoulu ei laisinkaan 500 parhaan joukossa).

Ilmeisesti myös opintojen ohjaus, joka Brunilan mukaan on Suomessa "surkealla tasolla", saadaan parhaiten korjautumaan niin, että kaadetaan kaikki julkiset varat yhdelle laitokselle. Varmaankin tällä tavoin päästään jo lähelle "sentyyppistä henkilökohtaista ohjausta, mitä Yhdysvaltain parhaissa yliopistoissa on"? Me muut saamme ilmeisesti edelleenkin tyytyä surkeaan tasoomme, kun ei parempaakaan ole tässä epäinnovatiivisessa ja epäinnostavassa ympäristössä tarjolla.

Viimeisenä ongelmana, jonka Brunila suomalaisten yliopistojen toiminnasta keksii, on niiden byrokraattisuus; ”Kun suoriutumista mitataan tutkintojen määrällä, niin ehkä siinä vähän unohtuu se laatu”. Ihanko totta? Ja mikä ihme on voinut saada yliopistot omaksumaan näin byrokraattisen toimintamallin? Josta uudessa, osin yksityisin varoin rahoitetussa megainnostavassa toimintaympäristössä nyt kiireimmän kaupalla hankkiudutaan eroon (Aalto-yliopiston ”tuottavuutta” tullaan mitä ilmeisimmin arvioimaan vain ja ainoastaan laadulla – onnea yritykselle!). Tämän tutkintojen määrällä mitatun ”tuottavuuden” ja laitosten määrärahojen pakkoavioliiton on korkeakoululaitokseemme tuonut valtiovarainministeriö, jossa 1990-luvulla innostuttiin kovasti ”New Public Management”:in nimellä tunnetusta julkisen sektorin tuottavuutta parantamaan nikkaroidusta uusliberalistisesta ohjelmasta. Ohjelman kantavana ideana on panna julkinen sektori toimimaan samoilla kriteereillä kuin yksityiset yritykset eli luoda markkinat sinnekin, missä luontevaa tuotetta, myyjää tai asiakasta ei ole. Tätä oppia on sovellettu viime vuosina järjestelmällisesti valtionhallinnossa poliisilaitoksista hätäkeskuksiin, yliopistoista sairaaloihin ja sosiaalipalveluihin tunnetuin tuloksin. Väki vähenee, mutta pidot eivät jostain syystä parane.

Kirsikkana tässä pahassa kakussa on ollut "valtionhallinnon tuottavuusohjelmana" tunnettu hölmöily, jota Matti Vanhasen hallitus vie valtiovarainministeri Kataisen johdolla läpi suorastaan kiehtovalla jääräpäisyydellä, kansainvälisten asiantuntijoiden ja jopa itse palkkaamiensa konsulttien kriittisistä argumenteista piittaamatta. Tällä ohjelmalla valtionhallinnosta on määrä vähentää lähes 15 000 henkilötyövuotta vuoteen 2015 mennessä ja se on jo nyt johtanut esimerkiksi sektoritutkimuslaitosten katastrofaaliseen alasajoon (viimeisimpänä Merentutkimuslaitos ja paraikaa giljotiinia odotteleva Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, josta vähennetään kolmannes käytössä olevista viroista vuoteen 2015 mennessä). Sivistyksestä ei tässä tilanteessa voi puhua enää parhaalla tahdollakaan, mutta jos edes hitusen tervettä järkeä saisi hallituksen toimiin ovella kolkuttavan laman kynnyksellä, niin jo siitä köyhä kiittäisi polvillaan.

Vaan ei hätää, kun opetusministeriltä tästä asiasta tivaa, jo tupsahtaa virtuaalilaatikkoon vastaus, jossa tämä ”haastava” tilanne käännetään nykyhallinnon tyypillisellä eristiikalla suoranaiseksi tutkimustyötä vahvistavaksi tekijäksi. Ja koska ”pienimpienkin virastojen on kannettava osansa” hallituksen omatekoisesta ”taakasta” ja koska kotimaisten kielten tutkimuksen tukeminen veisi opetusministerin mukaan vammaisilta lapsilta mahdollisuuden opetukseen ja hyvinvointiin valtion kouluissa, ei muuta mahdollisuutta oikeastaan jää. Ei taatusti, näillä premisseillä. Kukapa haluaisi viedä vammaisilta lapsilta mahdollisuuden tasa-arvoiseen elämään, niin paatunut on tuskin laiskinkaan kotimaisen kielen tutkija! Kiinnostavaa on sen sijaan se, että opetusministeri toteaa tuottavuusohjelman nykyvaiheen tavoitteeksi paitsi valtion toimintojen tehokkuuden parantamisen myös ”työvoiman vapauttamisen yksityisen sektorin tehtäviin”. Juuri näinhän se menee: ajetaan julkinen sektori ensin alas ja ”vapautetaan” työvoima yksityiselle sektorille, jonne perustetaan pikapikaa julmettu määrä yksityisiä (voitontavoitteluun toimintansa perustavia) yrityksiä huolehtimaan vanhuksista, kasvattamaan lapsia ja hoitamaan sairaita. Eli huolehtimaan kaikista niistä ”yhteisen hyvän” piiriin kuuluvista toiminnoista, joita varten julkinen sektori alun perin luotiin, koska yksityisen sektorin ajateltiin oman toimintalogiikkansa takia olevan kyvytön niitä hoitamaan.

Lopuksi ja Brunilaan palatakseni: on kerrassaan ovelaa panna yliopistoihin pesiytynyt ”byrokratia” vastakkain vapaan markkinatalouden korkeakoulutukseen tuoman innovatiivisen onnelan kanssa, mutta totuus on, että molemmissa ollaan tekemisissä saman ilmiön kanssa. Kriittinen ajattelu ja uusliberalistisen valtiovallan voimin yliopistolle runnottu tulosvastuu sopivat yhteen tasan yhtä huonosti kuin kriittinen ajattelu ja yksityistä yritystoimintaa ohjaava voitontavoittelu, mutta molemmat - niin tulosvastuu kuin voitontavoittelukin - ovat saman logiikan hedelmiä. Aalto-yliopiston markkinamiesten ja -naisten soisi kaiken innovaatiohuumansa keskellä muistavan, että innostusta ei voi tilata eikä totuudelle ole markkinahintaa. Näin siitäkin huolimatta, että nyt ”ei olla luomassa mitään monitieteistä sivistysyliopistoa”, kuten kauppatieteen professori taannoisessa yleisönosastokirjoituksessaan mieleenpainuvasti totesi. Mitä ilmeisimmin ei – tuskin edes huippua, mutta tätä voinemme arvioida yhdessä kymmenen vuoden kuluttua. Sitä ennen meillä muilla, hyvää piirikunnallista tasoa edustavilla, on edessämme toisenlaisia haasteita – tärkeimpänä niistä hengissä säilyminen. Skål på den saken!