Muisti, jäljet, unohdus

Olen ilmeisesti tulossa vanhaksi, koska muisti, muistaminen, arkistot ja hautausmaat ovat alkaneet kiinnostaa. Olisi kuitenkin peräti lyhytnäköistä lukea tämä intoilu pelkästään ikääntymisen synnyttämän nostalgian tiliin, sillä mitä muuta inhimillinen kulttuuri on kuin kokoelma muistijälkiä, keinotekoisia apumuisteja ja erilaisia mnemotekniikoita?

Silti yksi muistin keskeisistä konteksteista on juuri kuoleman läheisyys, kulttuuristen jälkien taustalle filigraanina piirtyvä olemattomuus, joka aukeaa suoraan yksilölliseen katoavaisuuteemme:

"Kaikki pyyhkiytyy pois sekunnissa. Kehdosta kuolinvuoteelle kerätty sanakirja häviää. Jäljellä on vain hiljaisuus eikä yhtäkään sanaa sen sanomiseksi. Avonaisesta suusta ei tule ulos mitään. Ei minua eikä minää. Kieli jatkaa maailman muuttamista sanoiksi. Juhlapöydän ääressä käydyissä keskusteluissa ihminen on enää pelkkä etunimi, yhä kasvottomampi, ennen katoamistaan kaukaisten sukupolvien nimettömään massaan."

(Annie Ernaux: Années)

Toisaalta tässä lainauksessa tulevat välittömästi esiin myös muistin kollektiiviset kehykset: me olemme olemassa kollektiivisina muistijälkinä niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka muistavat meidät (tämä koskee kuolevaisten suurta enemmistöä; valtiomiehet, taiteilijat ja muut pysyvämpiä muistijälkiä taakseen jättäneet kuuluisuudet ovat sitten asia erikseen). Kun kukaan ei enää muista nimeämme eikä tunnista meitä valokuvista, olemme lopullisesti kadonneet jälkien järjestelmästä. Tämä tarkoittaa, että viidensadan vuoden kuluttua leijonanosa tällä hetkellä elävistä ihmisistä on käytännössä pyyhkiytynyt pois paitsi ajasta myös ajattomuudesta, koska heidän jälkensä ovat kadonneet - yksilöinä he olisivat yhtä hyvin voineet olla olematta.



Roy Batty - Blader Runner


Oheisessa Ridley Scottin ohjaamassa tieteiselokuvassa Blade Runner sivutaan myös ikuisuusongelmaa, joka liittyy muistikuvien autenttisuuteen (ja tätä kautta esimerkiksi psykiatrian piirissä käytyyn keskusteluun ns. valemuistoista): kuinka voimme olla varmoja, että muistamamme asiat todella tapahtuivat? (Elokuvassa ihmisenkaltaisen robotin, replican aivoihin on ohjelmoitu jonkun toisen - elävän ihmisen - muistoja.) Muisti ei koskaan ole todellisuuden toisinto, vaan kehno ja subjektiivisesti värittynyt jäljennös. Eikä kukaan valehtele taitavammin kuin omaelämänkerran kirjoittaja, kuten hyvin tiedetään - mutta kirjoittajan valheet eivät ole pelkästään tietoisia vaan myös tahattomia.

Muisti myös yhdistelee asioita ennalta arvaamattomalla ja mielivaltaisella tavalla. Oivallisesti sen oikullisuus kiteytyy Alzheimerin taudissa: potilas “muistaa” ihmisiä, jotka saattavat olla monien eri henkilöiden yhdelmiä, eräänlaisia muistikollaaseja. Kaikki tämä, kaikki nuo miljoonat kuvat katoavat eräänä päivänä meidän kaikkien päästä - joko vähitellen tai kertaheitolla. Mahdollinen reaktiomme voi olla myös: siunattu unohdus, vapahdus (jotakin samantapaista helpotusta ja riemua, jota saattaa aiheuttaa katoaminen esimerkiksi suurkaupungin anonyymiin väkijoukkoon).

Samalla tavalla muistihäiriö, dementia, Alzheimer ja vanhuus vapauttavat meidät lopulta muistamisen pakosta - jotkut sairastuneet ovat oppineet elämään tautinsa kanssa juuri siten, etteivät välitä: he keskittyvät yksinkertaisesti siihen, mitä on jäljellä (esimerkiksi amerikkalainen Altzheimer-potilas Richard Taylor, joka on kirjannut jokapäiväistä elämäänsä teoksessaan Altzheimerin kanssa ja kertoo nauttivansa suunnattomasti laulamisesta, se sujuu vaivatta). Ahdistus tulee tunteesta, että pitäisi muistaa - siitä muistamisen, säilyttämisen, kasaamisen, arkistoinnin pakkomielteestä, joka hallitsee eritoten länsimaista kulttuuria. Vastaavasti pari vuotta sitten toispuoleisen aivohalvauksen saanut isäni unohtaa suvereenisti juuri tekemäni arkisen huomautuksen, jonka sisältö ei häntä kiinnosta, mutta keskustelee sen sijaan terävästi päivänpolitiikasta ja muistelee graafisen yksityiskohtaisesti lapsuuttaan Helsingin Vallilassa.

Toisaalta muistaminen ei liity pelkästään ihmisiin, vaan myös esineisiin, meitä ympäröivään aineelliseen maailmaan. Tätä ulottuvuutta on Suomessa käsitellyt mm. sosiologi Turo-Kimmo Lehtonen teoksessaan Aineellinen yhteisö. Esineiden maailma, esineisiin perustuva muisti ja muistoesineet, yksilöllisesti merkittävät esineet, jotka ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle sekä niihin liittyvä kiintymys vaikuttavat olennaisesti siihen, keitä me olemme. Divarit, antiikkiliikkeet, kirpputorit ja keräily olennoivat tätä muistin ulottuvuutta - esimerkiksi keräilijälle tärkeitä ovat nimenomaan esineisiin liittyvät tarinat, faabelit, sanalla sanoen aineeseen patinoitunut muisti.

Institutionaalisempi esinemuistin muoto ovat museot. Pariisin etnografisen museon toinen perustaja, Georges Henri Rivière halusi säilöä Trocaderon Musée de l'Hommeen kokonaisten sivilisaatioiden käytännöt, niiden elävän arjen. Rivière tahtoi esittää museon esineet, ”dokumentit” osana alkuperäistä kontekstiaan, tuoda esiin taideteosten kulttuurisen ja rituaalisen, tiettyyn konkreettiseen aikaan ja paikkaan sidotun arvon. Tästä sai alkunsa ekomuseon ajatus. Museoiden, arkistojen, ihmisen rakentamien apumuistien problematiikka liitty toisaalta suoraan valtaan: koska kaikkea ei voi säilyttää, kuka päättää siitä, mikä on relevanttia? Muisti kytkeytyy erottamattomasti valtaan (historia on aina voittajien historiaa), mikä näkyy myös historiankirjoituksessa kiinnostuksena erilaisiin "vastamuisteihin" sekä arjen mikrohistoriaan. Tätä usein näkymättömiin jäävää todellisuutta voi tarkastella esimerkiksi Jaana Iso-Markun ja Sirpa Kähkösen hienosta kirjasta Valoa ja varjoa - 90 kuvaa Suomesta.

Hiilijalanjälkien ja ydinjätteiden myötä olemme toisaalta joutuneet kohtaamaan kysymyksen ekosysteemin biologisesta ja maapallon ”planetaarisesta” muistista - maailman muistista ja luonnon muistista, ihmiskunnan taakseen jättämistä esineröykkiöistä, kaatopaikoista, kaikesta siitä tuhoutumattomasta saastasta, joka säilyy vuosituhansia, vaikka ihminen katoaisi. Michel Tournierin kirjassa Meteorit esiintyy kiehtova henkilöhahmo, “kaatopaikkojen dandy”, jonka mainen valtakunta on rakennettu keskelle jättiläismäistä kaatopaikkaa - jätteiden valtakunnan hallitsijan julma loppu tulkittakoon poeettiseksi allegoriaksi länsimaisen ihmisen kohtalosta.

”Entä ihmiskunnan kauneimmat luomukset – arkkitehtuuri, taide, moninaiset hengen ilmentymät? Kestääkö mikään niistä aikaa tai edes siihen saakka, kun aurinko lopulta laajenee ja korventaa maapallon?
Vai jääkö meistä senkin jälkeen maailmankaikkeuteen heikko mutta ikuinen jälki – pysyvä kajastus tai kiirivä kaiku maan ihmisistä; planeettainvälinen viesti siitä, että kerran mekin olimme täällä?” (Alan Weisman: Maailma ilman meitä)

Juuri tähän kysymykseen kiteytyy koko jäljen problematiikka, jota ilman ei olisi historiaa eikä inhimillistä tietoisuutta ajasta. Juuri tätä kysymystä – epätoivoista huutoa, pyyntöä, anomusta – vasten käy ymmärrettäväksi myös se, miksi juutalaisten joukkotuhosta kertovassa Claude Lanzmannin mammuttimaisessa dokumenttielokuvassa Shoah syvimmin järkyttävää on tajuta jäljettömiin katoamisen kauheus.

 
Kokonaisia perheitä, sukuja, kyläyhteisöjä pyyhkiytyi olemattomiin jälkeäkään jättämättä. Ei muistomerkkejä, ei jälkeenjäänyttä omaisuutta, ei nimeä, ei historiaa. Ei yhtä ainutta jälkeä, joka olisi huutanut: ”kerran mekin olimme täällä…” Ikään kuin syntymän ja kuoleman väliin jäävää viivettä, jota myös ihmiselämäksi kutsutaan, ei koskaan olisi ollutkaan. Ei jäljellä ketään, joka olisi kertonut näiden ihmisten tarinaa. He katosivat kirjaimellisesti kuin mustaan aukkoon.

Vaikka tämä kohtalo odottaa suurinta osaa ihmiskunnasta joidenkin sukupolvien päästä, katoamisen brutaaliutta pehmentää jälkien – tarinoiden, muistoesineiden, hautausmaiden, jälkeen jäävien sukupolvien – järjestelmä. Historia on vain tätä: jälkien jälkiä, ad infinitum. Ja tästä samasta olemattomuudesta koostuu myös muisti.

Lopussa jäljet johtavat tietenkin hautausmaalle, kollektiivisen muistin viimeiselle paikalle, josta aukeaa koko hautaamisen, muistomerkin pystyttämisen problematiikka. Myös eläimet voivat haudata lajitovereitaan, mutta vain ihminen pystyttää haudalle muistomerkin - emme halua unohtaa emmekä tulla unohdetuiksi, ja kuitenkin unohtaminen on yhtä välttämätöntä kuin muistaminen. Turo-Kimmo Lehtonen kirjoittaa tästä aiheesta varsin osuvasti: "Kuolleiden käsittely merkitsee aineellisesti sen, että ajallisuudessa on tapahtunut erityinen elämä, ihmiselämä, joka nyt on lopullisesti poissa. [...] [Hautuumaat] muistuttavat muistamisen mahdollisuudesta ja velvollisuudesta, suhteesta ei enää täällä oleviin." Juuri tätä kautta avautuu tietoisuus ajan äärellisyydestä ja rajallisesta historiallisuudesta - "lopulta ne materialisoivat senkin, että yhteisyys, meidän kanssaolemisemme on rajallista". (Turo-Kimmo Letonen: Hautaaminen perustana. Tiede & Edistys, 4/2006).

Hautuumaalla tavataan.