Esimerkiksi Helsingin yliopisto on kaikilla mahdollisilla mittareilla arvioituna kasvattanut ns. "tuottavuuttaan" huimasti viimeisen viidentoista vuoden aikana, jolloin henkilökunnan määrä on pysynyt käytännöllisesti katsoen ennallaan tai jopa supistunut, kun taas opiskelijamäärät ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Uusien tohtori- ja maisteritutkintojen määrän huikea kasvu olisi tuskin ollut mahdollista ilman tuhansien ihmisten innostunutta työpanosta, jossa ylityötunteja ei juuri ole laskettu. Jos yliopistolta jotain on puuttunut, niin resursseja. Ja me kaikki tiedämme, kuinka valtiovalta on tähän huutoon vastannut: kaatamalla kaikki liikenevät resurssit yhdelle toimijalle ja leikkaamalla muiden resurssit minimiin.
Entäpä Brunilan peräänkuuluttama "innostava ympäristö"? En parhaalla tahdollanikaan voi nähdä, kuinka tällaista "ympäristöä" voisi edustaa VM:n keinotekoisella mahtikäskyllä luotu virtuaalinen megalaitos, joka lisäksi fyysisesti sijaitsee kolmessa eri paikassa. Siinä on tulevalla rehtorilla tekemistä, kun juoksee innostamassa väkeä Otaniemestä Arabianrantaan! Haaste kasvaa lisäksi aivan uuteen mittaluokkaan, jos tehtävänä on nostaa Aalto-yliopisto kymmenessä vuodessa edes 100 parhaan joukkoon tuolla surullisenkuuluisalla Shanghain ranking-listalla, jolla tätä "huippuhanketta" on poliittisesti perusteltu väsymykseen saakka - vasitenkin, kun ottaa huomioon hankkeessa mukana olevien korkeakoulujen nykysijoituksen kyseisellä rankingilla (vuonna 2008 TKK sijalla 451, Hgi:n kauppakorkeakoulu ei laisinkaan 500 parhaan joukossa).
Ilmeisesti myös opintojen ohjaus, joka Brunilan mukaan on Suomessa "surkealla tasolla", saadaan parhaiten korjautumaan niin, että kaadetaan kaikki julkiset varat yhdelle laitokselle. Varmaankin tällä tavoin päästään jo lähelle "sentyyppistä henkilökohtaista ohjausta, mitä Yhdysvaltain parhaissa yliopistoissa on"? Me muut saamme ilmeisesti edelleenkin tyytyä surkeaan tasoomme, kun ei parempaakaan ole tässä epäinnovatiivisessa ja epäinnostavassa ympäristössä tarjolla.
Viimeisenä ongelmana, jonka Brunila suomalaisten yliopistojen toiminnasta keksii, on niiden byrokraattisuus; ”Kun suoriutumista mitataan tutkintojen määrällä, niin ehkä siinä vähän unohtuu se laatu”. Ihanko totta? Ja mikä ihme on voinut saada yliopistot omaksumaan näin byrokraattisen toimintamallin? Josta uudessa, osin yksityisin varoin rahoitetussa megainnostavassa toimintaympäristössä nyt kiireimmän kaupalla hankkiudutaan eroon (Aalto-yliopiston ”tuottavuutta” tullaan mitä ilmeisimmin arvioimaan vain ja ainoastaan laadulla – onnea yritykselle!). Tämän tutkintojen määrällä mitatun ”tuottavuuden” ja laitosten määrärahojen pakkoavioliiton on korkeakoululaitokseemme tuonut valtiovarainministeriö, jossa 1990-luvulla innostuttiin kovasti ”New Public Management”:in nimellä tunnetusta julkisen sektorin tuottavuutta parantamaan nikkaroidusta uusliberalistisesta ohjelmasta. Ohjelman kantavana ideana on panna julkinen sektori toimimaan samoilla kriteereillä kuin yksityiset yritykset eli luoda markkinat sinnekin, missä luontevaa tuotetta, myyjää tai asiakasta ei ole. Tätä oppia on sovellettu viime vuosina järjestelmällisesti valtionhallinnossa poliisilaitoksista hätäkeskuksiin, yliopistoista sairaaloihin ja sosiaalipalveluihin tunnetuin tuloksin. Väki vähenee, mutta pidot eivät jostain syystä parane.
Kirsikkana tässä pahassa kakussa on ollut "valtionhallinnon tuottavuusohjelmana" tunnettu hölmöily, jota Matti Vanhasen hallitus vie valtiovarainministeri Kataisen johdolla läpi suorastaan kiehtovalla jääräpäisyydellä, kansainvälisten asiantuntijoiden ja jopa itse palkkaamiensa konsulttien kriittisistä argumenteista piittaamatta. Tällä ohjelmalla valtionhallinnosta on määrä vähentää lähes 15 000 henkilötyövuotta vuoteen 2015 mennessä ja se on jo nyt johtanut esimerkiksi sektoritutkimuslaitosten katastrofaaliseen alasajoon (viimeisimpänä Merentutkimuslaitos ja paraikaa giljotiinia odotteleva Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, josta vähennetään kolmannes käytössä olevista viroista vuoteen 2015 mennessä). Sivistyksestä ei tässä tilanteessa voi puhua enää parhaalla tahdollakaan, mutta jos edes hitusen tervettä järkeä saisi hallituksen toimiin ovella kolkuttavan laman kynnyksellä, niin jo siitä köyhä kiittäisi polvillaan.
Vaan ei hätää, kun opetusministeriltä tästä asiasta tivaa, jo tupsahtaa virtuaalilaatikkoon vastaus, jossa tämä ”haastava” tilanne käännetään nykyhallinnon tyypillisellä eristiikalla suoranaiseksi tutkimustyötä vahvistavaksi tekijäksi. Ja koska ”pienimpienkin virastojen on kannettava osansa” hallituksen omatekoisesta ”taakasta” ja koska kotimaisten kielten tutkimuksen tukeminen veisi opetusministerin mukaan vammaisilta lapsilta mahdollisuuden opetukseen ja hyvinvointiin valtion kouluissa, ei muuta mahdollisuutta oikeastaan jää. Ei taatusti, näillä premisseillä. Kukapa haluaisi viedä vammaisilta lapsilta mahdollisuuden tasa-arvoiseen elämään, niin paatunut on tuskin laiskinkaan kotimaisen kielen tutkija! Kiinnostavaa on sen sijaan se, että opetusministeri toteaa tuottavuusohjelman nykyvaiheen tavoitteeksi paitsi valtion toimintojen tehokkuuden parantamisen myös ”työvoiman vapauttamisen yksityisen sektorin tehtäviin”. Juuri näinhän se menee: ajetaan julkinen sektori ensin alas ja ”vapautetaan” työvoima yksityiselle sektorille, jonne perustetaan pikapikaa julmettu määrä yksityisiä (voitontavoitteluun toimintansa perustavia) yrityksiä huolehtimaan vanhuksista, kasvattamaan lapsia ja hoitamaan sairaita. Eli huolehtimaan kaikista niistä ”yhteisen hyvän” piiriin kuuluvista toiminnoista, joita varten julkinen sektori alun perin luotiin, koska yksityisen sektorin ajateltiin oman toimintalogiikkansa takia olevan kyvytön niitä hoitamaan.
Lopuksi ja Brunilaan palatakseni: on kerrassaan ovelaa panna yliopistoihin pesiytynyt ”byrokratia” vastakkain vapaan markkinatalouden korkeakoulutukseen tuoman innovatiivisen onnelan kanssa, mutta totuus on, että molemmissa ollaan tekemisissä saman ilmiön kanssa. Kriittinen ajattelu ja uusliberalistisen valtiovallan voimin yliopistolle runnottu tulosvastuu sopivat yhteen tasan yhtä huonosti kuin kriittinen ajattelu ja yksityistä yritystoimintaa ohjaava voitontavoittelu, mutta molemmat - niin tulosvastuu kuin voitontavoittelukin - ovat saman logiikan hedelmiä. Aalto-yliopiston markkinamiesten ja -naisten soisi kaiken innovaatiohuumansa keskellä muistavan, että innostusta ei voi tilata eikä totuudelle ole markkinahintaa. Näin siitäkin huolimatta, että nyt ”ei olla luomassa mitään monitieteistä sivistysyliopistoa”, kuten kauppatieteen professori taannoisessa yleisönosastokirjoituksessaan mieleenpainuvasti totesi. Mitä ilmeisimmin ei – tuskin edes huippua, mutta tätä voinemme arvioida yhdessä kymmenen vuoden kuluttua. Sitä ennen meillä muilla, hyvää piirikunnallista tasoa edustavilla, on edessämme toisenlaisia haasteita – tärkeimpänä niistä hengissä säilyminen. Skål på den saken!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti