Kuvitellaanpa tilanne, jossa eduskunnassa äänestykseen tuotaisiin seuraavansisältöinen perustuslakiuudistus:
Suomen eduskuntaa ei enää valittaisikaan kansanvaaleilla, vaan sen valitsisivat esimerkiksi puolueiden johtoelimet. Maan hallitukseen valittaisiin sääntömääräisen kiintiön kautta puolet eduskunnan ”ulkopuolisia” jäseniä. Pääministerin ei tarvitsisi olla ylioppilas eikä kansanedustaja. Hallitus ei olisi vastuussa eduskunnalle eikä eduskunta pystyisi erottamaan hallitusta. Kuvitellaanpa nyt lisäksi tätä järjestelyä perusteltavan sillä, ettei kansanedustajia mitenkään voi päästää tekemään maan taloutta koskevia päätöksiä, koskei heidän kompetenssinsa millään moiseen riitä. Ja edelleen, että lakiuudistuksesta kansanedustajilta aiemmin pyydetyt lausunnot ja kritiikit olisi arkistoitu suoraan niitä lukematta tai kommentoimatta, minkä jälkeen uudistus esitettäisiin tehtäväksi siksi, että kansanedustajat nimenomaisesti ovat sellaista vaatineet.
Luuletteko, että tämänsisältöinen perustuslakiuudistus menisi tällaisten perustelujen ryydittämänä eduskunnassa helposti läpi? En minäkään. Yliopistolla näin sen sijaan uhkaa käydä, mikäli eduskunta hyväksyy sille vastikään jätetyn esityksen uudeksi yliopistolaiksi.
Yliopistolain muuttamisen suurena porkkanana on kangastellut lupaus yliopistojen taloudellisen autonomian lisääntymisestä. Tätä tuskin vastustaa kukaan, sillä mahdollisuus irrottautua edes osittain valtion taloudellisesta ohjauksesta on todella houkutteleva. Parhaassa tapauksessa se olisi voinut merkitä esimerkiksi irtautumista valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta sekä laitosten määrärahojen sitomisesta niillä tuotettujen tutkintojen määrään.
Vaan kuinka onkaan käymässä? Sen sijaan, että yliopistoille luvattu taloudellinen autonomia lisääntyisi, ne joutuvat uuden lain myötä entistä tiukemmin opetus- ja valtiovarainministeriöiden talutusnuoraan. Paitsi että tulostavoitteesta määrätään entistä tiukemmin ”sovittavaksi” ministeriöiden ja yliopistojen kesken, ministeriö saa yksimielisyyden puuttuessa valtuudet päättää yksin yksittäisen korkeakoulun määrällisistä ja laadullisista tavoitteista.
Tätä luvalla sanoen ”orwellilaista” konsensusmenettelyä on lisäksi pönkitetty erilaisilla sanktioilla, kuten mahdollisuudella periä jo myönnetyt (ja käytetyt!) varat takaisin, mikäli asianomainen korkeakoulu ei kykene raportoimaan tuloksistaan ”ministeriön määräämällä tavalla”. Kun valtion rahoitus on lisäksi sidottu jo etukäteen jälkijättöiseen ”yliopistoindeksiin”, joka ei kompensoi edes ansiotason nousua, on yliopistojen julkinen rahoitus kutistumassa entisestään.
Lisäksi tämä fiktiivinen taloudellisen autonomian lisääntyminen on kuitenkin kytketty äärimmäisen hämäräksi jäävällä logiikalla sellaiseen hallintomalliin, joka viimeistään romuttaa haaveet yliopistosta jonkinlaisena oppineiden kollegiaalisena yhteisönä. Tässä mallissa valtaa käyttävät rehtori (jonka ei enää tarvitse olla professori eli tulla yliopistoyhteisön sisältä) sekä hallitus, jonka jäsenistä niin ikään puolet määrätään nimitettäväksi yliopiston ulkopuolelta. Hallituksen ulkopuoliset jäsenet valitsee yliopistokollegio, jota itseään ei kuitenkaan enää välttämättä valita vaalilla. Lisäksi hallitus ei nimityksensä jälkeen enää ole minkäänlaisessa vastuussa kollegiolle, joka ei myöskään kykene erottamaan hallitusta, tehtiinpä siellä millaisia nahkapäätöksiä hyvänsä.
Hallituksen kokoonpanoa hallintomallin puuhamiehet ja -naiset ovat sinnikkäästi puolustelleet sillä, että yliopistokollegiolle jää oikeus nimittää nämä ulkopuoliset eli valita hallitukseen mieleisensä (olletikin sivistyneet, korkeatasoiset ja yliopiston erikoislaatua ymmärtävät) päättäjät. Mutta mihin tällaista oikeutusta ylipäätään tarvitaan? Miksi on tarpeen erikseen korostaa, että ulkopuoliset saavat olla sellaisia kuin yliopisto haluaa? Juuri sen vuoksi, etteivät he: a) aidosti ole sitä, koska yliopisto haluaisi säilyttää hallituksessa enemmistön sen omilla edustajilla, ja b) koska aina on mahdollista, että hallitukseen valitaankin päättämään ihmisiä, jotka paljastuvat sivistymättömiksi ja vaarallisiksi tomppeleiksi. Diktatuurit ovat kautta aikain saaneet alkunsa juuri näin: tehdään perustuslain muutos antamatta mahdollisuutta avoimeen ja demokraattiseen keskusteluun.
Ainoa perustelu, joka hallintomallin muuttamiselle on ylipäätään esitetty, on ollut vetoaminen jonkinlaiseen yliopistoyhteisön jäsenten älylliseen ”alaikäisyyteen” talousasioissa: yliopiston talous on muuttumassa ”niin vaikeaksi”, ettei siitä enää professoristasoinen toimija selviä edes kollegojensa avustuksella. Tarvitaan liiketaloudellista ”huippuosaamista” – sellaista kovan luokan know how:ta, jonka tuloksista me kaikki olemme viime aikoina päässeet talouden saralla nauttimaan. Kylläpä tulee turvallinen olo, kun voi uskoa myös yliopiston tällaisten ammattiosaajien käsiin sen sijaan, että siellä mellastaisi joukko korkeasti koulutettuja, demokraattisilla vaaleilla valittuja höyrypäitä, jotka voisivat vaikka vahingossa päätyä palkkaamaan laitoksilleen lisää opetushenkilökuntaa!
Tilanteen kafkamaisuutta lisää se, että koko pakettia tarjoillaan nyt yliopistoille niiden ”omana tahtona”. Tämä asia olisi kohtuullisen helppo testata pikaisella kansanäänestyksellä: käsi pystyyn ne, jotka ovat tyytyväisiä nykyiseen lakiesitykseen! Veikkaanpa, että ainoat pystyyn nousevat kädet löytyisivät ainakin Helsingissä rehtoraatista ja hallintojohtajan toimistosta. Juuri tässä on se "yliopisto", jonka kanta lakiin on kirjattu. Yliopistoväki on tässä prosessissa ollut mukana lähinnä johdon järjestämissä tiedotustilaisuuksissa - kuulemassa jo tehdyistä päätöksistä.
Tietenkin myös ministeriö on kierrättänyt lakiehdotuksensa yliopistoissa tavanomaisella kosmeettisella ”lausuntokierroksella”. Yliopistojen ehdotuksesta antamat pakkilaatikolliset kriittisiä lausuntoja on tämän jälkeen mitä ilmeisimmin uusiokäytetty eduskunnan saunan lämmityksessä, sillä uutta lakiesitystä ne eivät ainakaan ole päässeet häiritsemään. Pienenä muistutuksena tällaisten eksoottisten arkistoasiakirjojen olemassaolosta siteerattakoon muutama kappale Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kolmen dekaanin 11.12.2008 allekirjoittamasta kriittisestä lausunnosta – tässä siteerattu vaatimaton pätkä koskee siis pelkästään lakiesityksen 6. lukua (”Yliopistojen ohjaus ja rahoitus”); koko lausunto on huomattavasti pidempi.
”…jopa nykyiseen tilanteeseen verrattuna se kaventaa yliopistojen omaa päätäntävaltaa sekä lisää raskasta byrokratiaa ja ministeriön tiukkaa hallintovalvontaa. Ehdotus myös heikentää yliopiston taloudellista asemaa ja johtaa alikompensoivan indeksin takia määrärahojen jatkuvaan suhteelliseen supistumiseen, mikä kurjistaa yliopistojen toimintaedellytyksiä.”
Tätä lisääntyneen autonomian ihanuutta!
Lisäksi virkasuhteiden muuttuminen työsuhteiksi antaa myös henkilökunnalle aivan uudenlaisen "autonomian" – työsuhteessa meistä kaikista tulee villejä ja vapaita, joustavasti palkattavia ja yhtä joustavasti pois potkittavia. Kaikki ikävät, nipottavat "toisinajattelijat", kaikki itsestään liikoja luulevat suunsoittajat ja puolivillaiset systeemikriitikot voidaan pientä sakkoa vastaan passittaa pöpelikköön ja korvata laitosten tarpeita paremmin ymmärtävillä sävyisillä myötä-ajattelijoilla.
Kauhuskenaarioitako? Varmasti. Mutta vuosikymmenten kokemus ministeriöiden uudistuspuuhista yliopistolla vahvistaa yksiselitteisellä tavalla, että lähtökohdaksi kannattaa aina asettaa pahimman vaihtoehdon toteutuminen.
Arvosteltavaa yliopistolta toki löytyy. Ensimmäinen kritiikin paikka löytyy peilistä: kuinka tähän on jouduttu? Miksei vastarintaan ole herätty aikaisemmin? Miten yliopistoa voivat tällä hetkellä johtaa tahot, jotka henkilökunta ja opiskelijat kokevat pikemminkin vastustajikseen kuin yhteistä asiaa ajaviksi huolestuneiksi kollegoiksi? Miksi kaikkein pahimmat kauhuskenaariot ovat paraikaa matkalla laiksi? Kuinka tämä prosessi on mahdollista pysäyttää?
Lainsäätäjän ja ratifioijan vastuu on tässä tapauksessa kuitenkin ohittamaton. Tätä vastuuta tulisi siivittää vanhan tutun ohjenuoran: mikä tahansa laki, jonka soveltamisessa joudutaan luottamaan soveltajien valistuneisuuteen tai hyväntahtoisuuteen, on susi jo syntyessään.
Eilen Porthanian täpötäydessä luentosalissa koin kuitenkin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olevani taas yliopistolla sanan vanhassa, aidossa merkityksessä: osana moraalista yhteisöä, jonka perusta on avoin keskustelu.
Vain sellainen yhteisö voi saada aikaan aidon ja oikean muutoksen, johon ketään ei tarvitse erikseen ”sitouttaa”.
Sekä kuva että teksti osuvat naulan kantaan, valitettavasti. Uusi opetusministerimme Ylioppilaslehdessä: "Yliopistoyhteisön rooli korostuu laissa todella paljon. Opiskelijat tulevat tavallaan omistajiksi yliopistoon." Ja tästäkö pitäisi ilahtua? Uuskielen innovatiivisuus ei lakkaa hätkähdyttämästä; yliopistoyhteisön jäsen joutaa pölyyntyneenä nurkkaan ja tilalle marssitetaan asiakkaita, omistajia, asiantuntijoita ja tieteellisiä sisällöntuottajia. Nyt on korkea aika nousta vastarintaan.
VastaaPoistaPaitsi että yliopistoyhteisön ja erityisesti opiskelijoiden vaikutusmahdollisuudet yliopistohallinnossa kapenevat faktiseti olemattomiin, en ymmärrä, mitä kautta opiskelijat uuden opetusministerin päässä tulevat yliopiston *omistajiksi* - erittäin mahdollinen tulevaisuudenkuva on sen sijaan se, että yliopistolla tehtävästä tutkimuksesta osa on sitä rahoittavien yritysten "omistuksessa", mikä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, etteivät tutkimustulokset enää ole julkisia. Voi tietenkin olla, että opetusministeri ajattelee tässä tulevaisuuden yliopistoa pörssiyhtiönä, jonka osakkeita jokainen voi halutessaan ostaa. Tutkimattomia ovat hallinnon uuskielen tiet.
VastaaPoistaLoistavaa, Tiina!
VastaaPoistaPieneksi vertailukohdaksi tiivistän muutaman niistä pointeista, jotka ovat saaneet Ranskalaiset kollegamme jo mielenosoituksiin ja lakkoihin asti. Heitä siis suututtaa "laki yliopiston autonomiasta", ns. "loi Pécresse". Yliopiston "autonomia" tarkoittaa 1) kaikista yliopiston asioista (työsuhteista, opetussuunnitelmista, jne) päättää tästedes kollegio, jossa on myös yliopiston ulkopuolisia henkilöitä ja talouselämän edustajia (näillä ei kuitenkaan ole absoluuttista enemmistöä). Nämä yliopiston ulkopuoliset henkilöt valitsee rehtori. 2) Rehtori päättää sellaisista asioista kuin rekrytointi. Ennen rekrytointia valvoi CNU (conseil national des universités) joka oli puutteistaan huolimatta kuitenkin vertaisarviointiin perustuva, valtiollinen yhteisö. Uusi järjestelmä tulee lisäämään klientelismiä hälyttävästi (ikään kuin se ei jo olisi iso ongelma)! 3) Opetus- ja tutkimushenkilökunta tullaan arvioimaan joka neljäs vuosi tavoilla, joka muistuttaa meillä jo voimaan asettuvia systeemejä, jotta rehtori voisi sen tulosten perusteella kehottaa työntekijää suuntaamaan työnsä paremmin (tarttis lisää opetusta / tutkimusta, tms). Kuten eräs brittitutkija Le mondessa totesi: vaikka heillä on ollut tuollainen arviointijärjestelmä jo vuosikausia, kukaan ei ole pystynyt todistamaan että tutkimuksen laatu siitä jotenkin parantuisi; mutta sen sijaan on selvää, että arvioimisprosessi maksaa järkyvtäviä rahasummia (tilanteessa jossa virkoja vähennetään joka tapauksessa rahapulan vuoksi), ja sitä paitsi se johtaa tutkimuksen entistäkin suurempaan standardisoitumiseen.
Jne jne: siis haluttaisiin sijoittua paremmin Shanghain listoille yms., ja sitä varten leikataan yliopistojen budjetteja; aukon paikkaamiseksi yliopistoihin kutsutaan ulkopuolista rahaa talouselämältä (joka ei kuitenkaan varmaan juuri nyt ryntää mitenkään innosta kiljuen tarjoamaan rahaa kaiken maailman vastahankaisille filosofeille ja sosiologeille). Kuulostaa tutulta, vai mitä? Viime kädessä me tarvitsisimme europalanlaajuisen rintaman…
Tutulta kuulostaa, kyllä kyllä, ja samat terveiset olen kuullut brittilästä - kalliiksi tulee. Minä en voi parhaalla tahdollanikaan käsittää, kuinka yritysmaailman voitaisiin kuvitella tässä tilanteessa satsaavan yliopistolaitokseen, jonka tehtävänanto on julkinen, kun ne eivät vielä ole saaneet kasaan edes sitä Aalto-yliopistoon tarvittavaa 200 miljoonaa. Australialaiskollegamme oli enemmän kuin oikeassa todetessaan, että monialaisen sivistysyliopiston elinehto on julkinen rahoitus. Ja senhän ne haluavat meiltä "autonomian lisäämisen" nimissä viedä. Mutta ei ilman pirunmoista metakkaa, se tuntuu nyt kyllä selvältä. Tervetuloa huomiseen kuulemistilaisuuteen!
VastaaPoistaYliopistolakiesitykseen on tosiaan jätetty suunnilleen kaikki ne valuviat, joita siinä oli ennen lausuntokierrosta. Ongelmat liittyvät ennen kaikkea lakiesityksen ehdotuksiin johtamisesta ja vastuunjaosta. Silti en ymmärrä, miksi lakiesitykseen liitetään kaikenlaisia muitakin ongelmia: miksi tutkimuksen kaupallistuminen, tiedon omistajuuden muutokset tai yliopistojen rahapula seuraisivat juuri tästä lakimuutoksesta?
VastaaPoistaValtiolla tai muilla tahoilla ei tietysti ole jatkossa mitään velvoitetta rahoittaa yliopistoja, mutta ei niillä ole sitä ollut nykyisen lain aikanakaan. Periaatteessa opetusministeriö olisi kai voinut laskea yhden tai useamman yliopiston tutkintotavoitteet niin alas, että niiden perusrahoitus olisi romahtanut. Näin ei kuitenkaan tehty.
Joskus myös haluaisi kuulla, mikä on nykymenon vaihtoehto? Kuinka paljon yliopistoille pitäisi kanavoida rahaa, mistä lähteistä ja millä menetelmillä? Pelkästään yliopistosektorin tutkimusmenot ovat lähes kolminkertaistuneet 1990-luvun alusta. Yliopistojen koulutuksen kustannukset ovat puolitoistakertaiset 12 vuoden takaiseen nähden. Tietysti työmäärä on kasvanut samalla, mutta nykyisen politiikan kriitikkojen pitäisi nähdäkseni osata sanoa edes jotain siitä, mitä yliopistoille pitäisi tehdä. Rivien välistä näkyy ajatus "perinteisestä sivistysyliopistosta", johon valtio kaataa rahaa ja jättää sitten rauhaan. Sivistysyliopisto näytetään olettavan jonkinlaiseksi "ennen uusliberalismia" vallinneeksi onnelaksi. Tämäkö on se idea?
Joskus 50-luvulla ja vielä 60-luvun alussakin valtio saattoi rahoittaa yliopistoja ajatellen, että kyllä viisaat professorit rahoilla jotain viisasta tekevät, koska panostukset olivat naurettavan pieniä nykyiseeen nähden. Kun julkinen valta alkoi panostaa yliopistoihin ja tutkimukseen aivan toisella tasolla, niin mukana tuli systemaattinen tiedepolitiikka tilivelvollisuusvaatimuksineen. En todella tiedä miten tästä yhtälöstä pääsee irti.
Kas, täällähän se kadonnut kommentti oli, jota haeskelin toisen kirjoituksen (Yliopistot ja vuosisadan uudistus) alta - vastattakoon siihen nyt sitten tässäkin identtisellä tavalla:
VastaaPoistaKorkeakoululaitoksella on julkinen tehtävänanto ja sen asema on perustuslaissa turvattu. Yhtä hyvin Suomesta voitaisiin tällä argumentilla poistaa julkinen koululaitos ja sairaanhoito sillä perusteella, että niihin uppoaa aivan liikaa rahaa (osittainhan näin ollaan tekemässäkin, mutta tämä on poliittinen valinta, ei mikään luonnonvälttämättömyys, kuten Aalto-korkeakouluun tehty valtion jättisatsaus hyvin osoittaa).
Julkisesta asemastaan ja tehtävänannostaan johtuen korkeakoulut eivät myöskään itse päätä siitä, paljonko niihin vuosittain otetaan opiskelijoita, tästä päättää opetusministeriö. Periaatteessa voitaisiinkin yhtä hyvin kysyä, miksi yritykset olisivat valmiita satsaamaan julkista tehtävänantoa täyttävään yliopistolaitokseen ropoakaan, valtio hoitakoon omansa. "Nykymeno" on laissa säädetty, ei tämä sen kummallisempaa ole.
Tutkimus- ja koulutusmenojen kasvua mitatessasi voisit ensin katsoa, paljonko valtion budjetti on tuolla mainitsemallasi välillä kasvanut, etsiä sen jälkeen tiedot opiskelijamäärien kasvusta, tutkia paljonko samat menot ovat OECD-maissa keskimäärin 1990-luvun alusta lähtien kasvaneet, niin katsotaan sitten uudelleen. 1950-luvun tilanteeseen nykytilannetta taas ei voi mitenkään verrata, koko ajatuskin on älytön, koska myös valtion budjetti on täysin toista luokkaa ja koska julkisen vallan yliopistoille asettamat koulutustavoitteet ovat aivan toiset.
"Perinteinen sivistysyliopisto" on tuhatvuotinen instituutio. Se voidaan tietysti romuttaa, jolloin kriittinen ajattelu siirtyy muualle, se löytää kyllä omat kanavansa (tarvittaessa vaikka maan alta), mutta vallanpitäjät ovat yleensä demokraattisissa järjestelmistä halunneet varata sille institutionalisoidun, julkisen paikan ja tilan. Tätä syytä kannattaa hetki pohtia, ennen kuin hyökkää kovin yksioikoisesti monialaisen sivistysyliopiston ideaa vastaan. Sillä on kovin vähän tekemistä tilivelvollisuuksien ja tulosvastuun kanssa.
Selvyyden vuoksi: en halua lopettaa julkisesti rahoitettuja yliopistoja, kouluja tai terveydenhuoltoa, jo pelkästään siksi, että ei niille ainakaan Suomen pienten pääomien kaltaisessa maassa mitään yksityisiä rahoittajia löydy, eivätkä ne mielestäni edes kuulu yksityisesti rahoitettavien toimintojen piiriin.
VastaaPoistaTietysti yliopistoja voivat yritykset tai jotkin muut tahot rahoittaa jos haluavat, mutta päävastuun on oltava valtiolla. Enkä tiedä miksi yritykset tai valtio nyt sen rahoittamisen lopettaisivat, jos kerran yliopistot ovat niin tärkeitä jälkiteollisessa yhteiskunnassa.
Menojen kasvuun vetoamalla haluan tosiaan saada vastarintaan ryhtyneistä yliopistoihmisistä irti jotain siitä, mikä olisi vaihtoehto. Uuden julkishallinnon ideologiahan olettaa, että julksen sektorin organisaatioilla on taipumus maksimoida kaikki budjetit ja törsätä rahaa, jotta olisi jatkossa peruste saada isompi budjetti. Siksi pitää valvoa rahankäyttöä ja vaatia panoksille tuotoksia. Tässä ideologisessa ilmapiirissä kriitikoidenkin pitäisi ehkä pystyä löytämään puhetapa, joka ei ole toiselta planeetalta suhteessa vaikka uuden lain valmistelijoihin.
Suomessa tosiaan pistetään paljon rahaa yliopistoihin kansainvälisesti. Korkeakoulusektorin tutkimusmenot suhteessa BKT:hen olivat 0,44 % vuonna 1991 ja 0,65 % vuonna 2006, OECD-keskiarvot samoina vuosina olivat 0,35 % ja 0,39 % (OECD Main science and indicators 2008). Korkeakoulusektorin koulutusmenot olivat 1,9 % BKT:sta vuonna 1995 ja 1,7 % vuonna 2005 (OECD-keskiarvot 1,3 ja 1,4) (OECD Education at a glance 2008).
Vuonna 1997 yliopistojen budjettirahoitus oli 2,9 % valtion budjettimenoista, vuonna 2008 3,1 % (Kota online, www.veronmaksajat.fi). Opiskelijamäärät ovat tosiaan kasvaneet jopa viimeisen kymmenenen vuoden aikana, 1990-luvun alun tasosta vielä enemmän.
Rahaa siis käytetään paljon yliopistoihin Suomessa, ja siksi valtion virkamiehet, jotka ovat ainakin osittain NPM-hengen täyttämiä, haluavat rahalle vastinetta kaikella tällä monitoroinnilla. Ongelmana on näyttää heille - yliopistojen pääasiallisen rahoittajan edustajille - miten sitä vastinetta parhaiten tulee. Argumentiksi ei näytä riittävän, että yliopiston on oltava autonominen yhteisö, jossa harjoitetaan kriittistä ajattelua.
Kuten jo edellä yritin sanoa, kysymys on poliittisesta valinnasta, ei taloudellisista resursseista - aivan niin kuin sairaanhoidon ja peruskoulutuksenkin kohdalla. Valtiolla on aivan mainiosti varaa irrottaa 500 miljoonaa Aalto-korkekouluun, tämäkin on poliittinen valinta. NPM-ideologiaa on melko perusteellisesti käsitelty Heikki Patomäen kirjassa "Yliopisto UPJ", en viitsi sen kritiikkiä enää tässä käydä kertaamaan. Yliopiston sisällä jatkuvan monitoroinnin, mittaamisen ja tuottavuuden todistelun ongelmana on paitsi se, että se syö tuhottomasti työaikaa (ja näin ollen faktisesti vähentää tuottavuutta) myös se, että tuottavuuden mittaaminen on kovin, kovin ongelmallista ja kriteerisidonnaista (samat kriteerit eivät laisinkaan sovi eri aloille).
VastaaPoistaNäistä faktisista, laadullisista ongelmista päättäjät eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita, kyllä niitä on vatvottu väsymykseen saakka jo vuosien ajan.
Kuinka kuvaava lapsus - Heikin kirjan nimi on siis tietenkin "Yliopisto OYJ".
VastaaPoistaPeriaatteessa missä tahansa julkisessa rahankäytössä on kyse poliittisesta valinnasta, mutta kai poliittisilla valinnoilla jotkin todennäköisyyden rajat on. Aalto-yliopistosta on tullut valtion lempilapsi, ja sen alkupääomaan panostetaan 500 MEUR kolmessa vuodessa, mutta ei esim. 700 MEUR tai 1000 MEUR. Tämänkin panostuksen mahdollistaa se, että Aaltoon sisäänkirjoitettuna lupaus huipputason yrittäjyysyliopistosta. On kai sekin periaatteessa "poliittinen valinta", kaksinkertaistetaanko Suomen yliopistojen perusrahoitus yhdessä vuodessa, mutta jo olemassaolevat panostukset huomioiden se on suuruudessaan epätodennäköinen investointi.
VastaaPoistaSiksi tavoitteiden tulisi mielestäni olla täsmällisempiä kuin yleisiä viittauksia poliittisiin valintoihin ja yliopiston kriittiseen tehtävään. Olisiko vaikka tällaisia: yliopistoille enemmän valtion perusrahoitusta suhteessa valtion projektipohjaiseen rahoitukseen (SA, Tekes jne.), vähemmän tuotoksia korostavia rahoituskriteereitä perusrahoitukselle, vähemmän toiminnan seuraamista. Nykyisen tuloksellisuusajattelun ja -kontrollin huonoja vaikutuksia tuottavuuteen voi perustella suorastaan tutkimustiedolla: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Tapahtumakalenteri/2008/12/SETU_tutkijatapaaminen_041208_materiaalit/B3_Marttila.pdf (viimeinen kalvo)
tai
http://www.uta.fi/conference/nwb2008/esitykset_pdf/Auranen%20&%20Himanen.pdf (kalvo numero 7).
Sitten meneekin vaikeaksi, kun kysytään että millä kriteereillä sitä rahaa pitäisi antaa ja kuinka paljon, ja mitä yliopistotyöntekijöiden toimintaa kannattaa monitoroida ja mitä ei. Tai että kuinka monta yliopistoa Suomessa pitäisi olla ja millaiset työ- tai virkasuhteet siellä, tai kuinka paljon opiskelijoita jne., jos rahoitusta ei voi samantien kaksinkertaistaa, että selvittäisiin nykyisistä hommista kunnolla ja parannettaisiin vielä työolojakin.
Rupesin vielä miettimään Tiinan aiemmin esittämää väitettä, että "Julkisesta asemastaan ja tehtävänannostaan johtuen korkeakoulut eivät myöskään itse päätä siitä, paljonko niihin vuosittain otetaan opiskelijoita, tästä päättää opetusministeriö". Tämähän liittyy siihen, miksi valtio rahoittaa julkisen tehtävän yliopistoja ja jatkaako valtio rahoitusta, firmoista puhumattakaan.
VastaaPoistaYliopistot kyllä päättävät itse aloituspaikkamääristä, vaikka OPM asettaa alakohtaisia tavoitteita koko maan yliopistokoulutettujen määrälle ja tutkintotavoitteista sovitaan tulosneuvotteluissa - joissa OPM on tietysti niskaan päällä, kun sillä on rahat.
Pointti siis on, että miksi valtio lakkaisi rahoittamasta yliopistoja _uuden lain takia_, kun a) yliopistojen tehtäviä ei olla uudessa laissa muuttamassa ja b) valtio edelleen tarvitsee korkeasti koulutettuja ihmisiä ja tutkimusta. Tietysti valtio voi rahoillaan ryhtyä valikoivammaksi taloudellisesti autonomisten yliopistojen suhteen. Aiemmin kai oli ainakin jonkinlainen moraalinen velvollisuus ja poliittinen paine pitää kaikista tilivirastoyliopistoista huolta, tästä lähin ei enää ole.
Ok, nyt ymmärrän väitteesi paremmin. Ongelmana yliopistojen valtionrahoituksessa on tällä hetkellä se, että laitosten määrärahat määräytyvät suoraan niissä "tuotettujen" tutkintojen määrän perusteella. Tämä on yksi valtiovallan tulosvastuupolitiikan yliopistolla aiheuttamista vääristymistä, koska se paitsi houkuttelee madaltamaan opinnäytteiden tasoa myös ottamaan opiskelijoita yli sen, mistä pystytään kohtuudella selviämään. Tämä kehitys on kuitenkin suoraa seurausta valtion omasta rahoituspolitiikasta - Outi Alanko-Kahiluodon blogista on mielestäni annettu varsin tiivis ja totuudenmukainen kuvaus tästä kehityksestä meidän yliopistolla 90- ja 2000-luvulla tutkineiden ja opettaneiden näkökulmasta:
VastaaPoistahttp://tinyurl.com/awmklb
Ei kukaan ole väittänyt, että valtio *lakkaisi* rahoittamasta yliopistoja uuden lain takia, vaan että uudessa laissa yliopistojen perusrahoitus on sidottu alikompensoivaan indeksiin, joka ei kata edes ansiotason nousua. Tämän seurauksena yliopistojen perustoimintojen reaalinen rahoitus supistuu, kuten on tapahtunut 1990-luvulta alkaen - silloinhan yliopistojen budjetista leikattiin laman varjolla merkittävä osa, jota ei sen koomin ole niille kompensoitu. Meidän lamamme on siis jatkunut viimeiset 15 vuotta.
Kun tässä tilanteessa yliopistoille annetaan "mahdollisuus" kerätä rahaa yksityiseltä sektorilta, on aika helppoa nähdä, mihin se johtaa: jo nyt eri laitoksilla professorit valittavat, että entistä suurempi osa työajasta uppoaa hallintoon, kun kaiken muun turhan sälän ohella on vielä järjestettävä kokouksia, joissa pohditaan, mistä yksityisistä lähteistä laitos voisi ryhtyä kerjäämään seuraavan kituliaaseen budjettiinsa täydennystä.
Lisäksi on syytä muistaa, että yksityisen sektorin on vielä haalittava kasaan ne paljon mainostetut 200 miljoonaa, jota niiltä Aalto-yliopiston budjettiin edellytetään - tehtävä on osoittautumassa ilmeisen "haasteelliseksi" tässä taloudellisessa tilanteessa. On päivänselvää, ettei kovin suurta innokkuutta valtaosin valtiorahoitteisen yliopistolaitoksen tukemiseen tässä tilanteessa löydy, jos nyt löytyisi muutenkaan - isäni, joka on työskennellyt eurooppalaisessa mittakaavassa keskisuuren yrityksen markkinointijohtajana, puisteli hämmästyneenä päätään kuullessaan, että yliopiston oletetaan vastedes keräävän osan rahoituksestaan yksityiseltä sektorilta. Ihmettelyn aihe oli selvä: ei yrityksillä ole kovin kummoista intressiä ryhtyä rahoittamaan toimintaa, josta ei ole mitään selvää, mitattavissa olevaa liiketaloudellista voittoa - ainakin tällaisia investointeja mietitään hyvin tarkkaan. Eikä yksityinen rahoitus tietenkään ole ongelmatonta edes niillä aloilla, jotka sellaista kykenevät helpommin saamaan - ajatellaan nyt vaikka tutkimustulosten julkisuutta tai epämieluisten tutkimustulosten suoranaista salaamista (vrt. amerikkalaisen lääketutkimuksen skandaalit).
Joka tapauksessa vapaalle tutkimukselle yksityinen raha on aina ongelma, siitä ei oikein pääse yli eikä ympäri. Hivenen teoreettisemmasta näkökulmasta voidaan puhua tieteen ja liiketoiminnan erilaisista tiedonintresseistä.
Tässä siis pähkinänkuoressa tilanne sellaisena kuin monet meistä uuden yliopistolain kriitikoista sen näkevät - en tiedä, edustaako tämä nyt sellaista puhetta, joka on kuin "toiselta planeetalta". Minusta ei, mutta tässä suhteessa olen varmasti jäävi arvioimaan.
Suomessa on tosiaan kovin vähän pääomaa, jolla olisi varaa tai halua perusrahoittaa yliopistoja, ainakaan säätiöpääomiin vaadittavilla summilla. Ja valtion perusrahoituskriteeristö on huono, kun se painottaa tutkintoja niin tolkuttomasti. (Eihän yliopistojen ole ollut sisäisessä rahanjaossaan pakko kopioida valtion rahoitusmallia, mutta aikamoiset paineet siihen on ollut yliopistojen sisällä.)
VastaaPoistaSinänsä yliopistojen kannattaisi etsiä perustoiminnalleen vaihtoehtoisia rahoituslähteitä (julkisia ja yksityisiä) tiettyyn rajaan asti, jotta ei oltaisi niin riippuvaisia yhdestä valtiorahoittajan edustajasta (OPM) ja sen linjauksista. Jopa punaisen Tampereen yliopiston punainen tiedotusopin laitos on onnistunut saamaan lahjoitusprofessuurin Helsingin Sanomain säätiöltä. Ongelmana säilyy, että potentiaaliset rahoittajat ovat yleensä kiinnostuneempia luonnon- ja lääketieteistä ja tekniikasta kuin ihmistieteistä.