Uuden yliopistolain tiimoilta tiistaina 3.2.2009 Vanhalla ylioppilastalolla järjestetty yliopistojohdon "kuulemistilaisuus" jäi anniltaan varsin vaatimattomaksi – mikäli kansleri Niiniluotoon ja rehtori Wilhelmssoniin on uskomista, mitään olennaista ei oikeastaan ole edes tapahtunut: demokratia ei ole lisääntymässä, muttei myöskään vähentymässä (toisaalta "kaikki riippuu siitä, mitä demokratialla tarkoitetaan", totta kai!), eivätkä yliopiston hallituksessa istuvat ulkopuoliset ole mikään ongelma, koska yliopisto luonnollisesti valitsee hallitukseen pelkästään omia dosenttejaan.
Vastaamatta jäivät kuitenkin kaikki olennaiset lakiuudistusta kritikoivien kysymykset:
- Miksi yliopiston hallinnossa ylipäätään tarvitaan ulkopuolisia?
- Millä logiikalla yliopistolain uudistus on kytketty hallinnonuudistukseen? Kuinka Vanhasen hallituksen vuonna 2007 alun perin "mahdollisuutena" esittämä hallinnonuudistus onkin konsistorissa marraskuussa 2008 muuttunut "välttämättömäksi"?
- Mitä ovat ne strategiset/talouteen liittyvät päätökset, joista ehdottomasti ei selvittäisi kolmikantamallilla?
- Missä suhteessa uusi yliopistolaki lisää yliopiston periaatteellista riippumattomuutta valtiosta tai faktisesti edes sen taloudellista autonomiaa? (Julkinen rahoitus heikkenee joka tapauksessa jo lakiin kirjatun jälkijättöisen indeksin kautta - samalla sen ehdot kuitenkin tiukkenevat, eikä yksityisestä rahoituksesta ole minkäänlaisia takeita.)
Erittäin huolestuttava oli se vähättelevä henki, jolla rehtorimme uudistukseen suhtautui: ulkopuolisten merkitystä on liioiteltu, käytännössä uudistus ei itse asiassa ole kovinkaan suuri, rehtori tulee joka tapauksessa olemaan professori, olipa tämä lakiin kirjattu tai ei, ja niin edelleen. Psykologisesta näkökulmasta uudistus asettuu tässä peräti kummalliseen valoon: jos hallinnonuudistus kerran on käytännössä näin vähämerkityksinen, miksi ylisummaan siihen ryhtyä? Miksi yrittää väen vängällä runnoa läpi henkilöstön ja opiskelijoiden keskuudessa näin ilmeisen epäsuosittu ja vastahankaa herättävä organisaatiomuutos? Professori J.P. Roosin kahden päivänä aikana valtiotieteellisen professorien keskuudessa suorittama pikakysely puhuu karua kieltään siitä, kuinka "laajaa" kannatusta tämä muutos henkilökunnan keskuudessa nauttii: 36 professorista sähköpostikyselyyn vastasi 25, joista vain yksi kannattaa lakia ja kaikki vastustavat hallinnonuudistusta. Tämän luulisi jo herättävän huolestusta Arkadianmäelläkin.
Suurta luottamusta ei myöskään herätä se, että juristi Wilhelmsson vetosi lain soveltamisessa jatkuvasti soveltajien hyvään tahtoon ja väitti kritiikin kumpuavan suurelta osin tiedeyhteisössä vallitsevasta keskinäisen luottamuksen puutteesta: jos me kaikki vain luottaisimme toisiimme enemmän, kaikki järjestyisi. Kovin kaunista, mutta kuten yliopistonlehtori Mira Tuominen tilaisuudessa osuvasti huomautti, lain tarkoitus on nimenomaan suojella meitä tilanteessa, jossa hyvää tahtoa ei parhaassa mahdollisessa maailmassa enää löydykään (kuten kaikki Dantea lukeneet hyvin tietävät, tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla). Hivenen kärjistäen voitaisiin väittää, että lain tehtävänä on suojella meitä juuri toisten "hyväntahtoisuuden" seurauksilta ("hyvää tahtoa", kuten "demokratiaakin", kun näet on niin monenlaista…).
Kansleri Niiniluotoa taas tekisi paikoin mieli syyttää suoranaisesta populismista: kuten hän hyvin tietää (vaikka tilaisuudessa muuta väittikin), yliopistojen nimellinen irrottaminen valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta ei suinkaan merkitse niiden irrottamista tuottavuustavoitteesta eli jostakin vaaditut säästöt joka tapauksessa nipistetään. Toisaalta Niiniluodolta on melkoista hurskastelua esittää, että nykylaki vapauttaisi meidät esim. uuden palkkausjärjestelmän tapaisista valtionhallinnon "pakkouudistuksista", kun itse on kyseistä uudistusta rehtorina ollut paitsi puolustamassa myös aktiivisesti ajamassa - UPJ:n "oikeudenmukaisuuttahan" Niiniluoto marssitti aikoinaan perustelemaan kokonaisen filosofiarmeijan Aristoteleesta John Rawlsiin ja Axel Honnethiin (ks. esim. http://www.valt.helsinki.fi/blogs/patomaki/post4.htm - Niiniluodon vastaus Martti Koskenniemelle ja Heikki Patomäelle; ks. myös sitä seuraava keskustelu, jossa Niiniluodon tapa tulkita näitä filosofeja - eritoten Aristotelesta - asetetaan varsin vakuuttavin argumentein kyseenalaiseksi).
Äärimmäisen kuvaava olikin yliopistouudistushankkeen projektinjohtajan Ulla Mansikkamäen toteamus, että yliopistolain mukanaan tuoma lisääntynyt taloudellinen vastuu olisi tavallisille opiskelijoille ja henkilökunnalle "liian raskas" – siksi sitä kantamaan tarvitaan leveämpiä hartioita. Laitostasolla tämä varmasti jossain määrin päätee. Sen sijaan suurinta taloudellista vastuuta kantavan elimen eli hallituksen osalta perustelut suoraan sanoen kummastuttavat. Jos hallitukseen kerran valitaan pelkkiä yliopiston omia dosentteja, ja rehtorikin on itsestään selvästi professori (kuten Helsingin yliopistossa kuulemma "ilman muuta" tulee olemaan, tässä meidän on vain luottaminen rehtori Wilhelmssonin lupauksiin, jotka tosin eivät sido tulevia sukupolvia, eivät edes yliopiston seuraavaa hallitusta), herää kysymys, miksi näiden ihmisten vastuunkantokyky tai yliopiston talousasioiden hallinta olisi jotenkin ratkaisevasti eri tasolla kuin muiden yliopistoyhteisön jäsenten? Miksi esimerkiksi yliopiston ulkopuolella työskentelevä dosentti kykenee kantamaan vastuuta paremmin kuin yliopistossa työskentelevä dosentti? Ymmärtäköön ken taitaa.
Tässä on joka tapauksessa meidän tulevan autonomiamme aste - juuri paremmin sitä ei olisi voinut kiteyttää edes lain vastustaja.
"Äärimmäisen kuvaava olikin yliopistouudistushankkeen projektinjohtajan Ulla Mansikkamäen toteamus, että yliopistolain mukanaan tuoma lisääntynyt taloudellinen vastuu olisi tavallisille opiskelijoille ja henkilökunnalle "liian raskas" – siksi sitä kantamaan tarvitaan leveämpiä hartioita."
VastaaPoistaMansikkamäkihän on ihan kujalla tässä kohdassa. Jos katsotaan konsistorin nykykoostumusta, huomataan opiskelijajäsenten olevan varsin tiukan HYY-koulun läpikäyneitä asiantuntijoita. Opiskelijaedustajiahan on kantamassa taloudellista vastuuta ylioppilaskunnan toimintataloudesta ja HYY Yhtymästä. En oikein jaksa uskoa, että tulevaisuudessa ylioppilaskunnasta ei löytyisi taloussektorilla(kin) pätevöityneitä opiskelijatoimijoita, tai että opiskelijajäsenet hyväksyvän edustajiston seula pettäisi - ei konsistoriin tälläkään hetkellä ole päästetty ketään fukseja tai täysin kujalla olevia turnipseja.
Hei, tässä kohtaa täytyy entisen laitoshallinnon opiskelijajäsenen näkökulmasta selventää paria asiaa. Eihän Mansikkamäen alkuperäisessä lehtikirjoituksessa ja eilisessä tilaisuudessa tarjoamissa selityksissäkään ollut ollenkaan kyse konsistorista. Hallitus/konsistori nimenomaan TULEE kantamaan taloudellisen vastuun koko yliopiston taloudesta. Jos katsotte lakiesitystä (kuinka moni on lukenut sen?), niin tulevalle hallitukselle tulee nimenomaisesti rankka taloudellinen vastuu (joidenkin tulkintojen mukaan jopa henkilökohtainen korvausvastuu, jos kyseinen hallintoelin oikein pahasti tyrii tai laiminlyö). Se on ihan eri asia istua nykyisessä konsistorissa, kuin uuden lain mukaisessa hallituksessa.
VastaaPoistaMansikkamäen kommentit niin kuin ne itse käsitin ei siis koskemeet konsistoria/hallitusta, vaan laitoksia, joista tulee talousrakenteen perusyksiköitä joista koko yliopiston budjetti sitten koostunee. Koska hallitus vastaa koko taloudesta, on sen alapuolella laitosten vastattava kunkin omasta leiviskästään - näinhän organisaatiot toimivat. Silloin kuvio menee monimutkaiseksi, ja varsinkin opiskelijoiden kannalta, jos joka laitoksella oikeasti on talousvastuussa kolmikantainen elin. Laitosjoryissä mukana olevat opiskelijat eivät kaikki todellakaan ole mitään valmiiksi pätevöityneitä opiskelijapoliitikkoja, ja mielestäni olisi aika ikävää jos tulevaisuudessa laitoshallintoon opiskelijajäseneksi haluavan pitäisi aina olla kovaksi keitetty talousosaajan ja ylioppilaskuntapoliitikon hybridi. Sehän karsisi todella paljon uutta porukkaa suoraan pois laitospäätöksentekoon osallistumisesta. Itse en olisi halunnut uutena opiskelijajäsenenä ottaa nimelleni useita miljoonia pyörittävän puljun taloutta. Uudessa järjestelmässä vastuu on todella liian rankka, ja näkisin että opiskelijat olisivat valtavan paljon muita ryhmiä epäedullisemmassa asemassa kokemattomuutensa takia. Tai sitten "tavallisella" opiskelijalla ei olisi enää mitään asiaa lähteä yrittämään edustajaksi.
Kyse on kuitenkin yhteiskunnan varoista joten itse suhtaudun vakavasti vastuukysymykseen.
Jos asiaa ajattelee järjellä eikä tunteella, niin on mielestäni selkeämpää ja reilumpaa, jos talousvastuun kantaa laitosjohtaja (jonka toki täytyy ehdottomasti nauttia yhteisön luottamusta kuten nytkin). Silloin opiskelijaosallistujiksi voi tulla niitäkin, jotka eivät ole talousasioihin niin perehtyneitä, että kykenisivät ottamaan kontolleen koko laitoksen talouden. Mutta opiskelijoiden täytyy päästä mukaan päättämään akateemisista asioista, siitä ei pitäisi olla kahta kysymystä. Siinä se demokratian aste sitten punnitaan.
Kyllä, tässä suhteessa olet epäilemättä oikeassa, korjaan mielihyvin kirjoitukseni loppuosaa. Olen lukenut lakiluonnoksen läpi, ja hallituksen (sekä rehtorin) valta (kuin myös vastuu) on todella erittäin suuri (toisin kuin Wilhelmsson ja Niiniluoto tilaisuudessa kuitenkin väittivät, *nykyisen lain* mukaan rehtorin on oltava professori, uuden lakiehdotuksen mukaan sen sijaan ei). Opiskelijoiden ja henkilöstön vaikutusmahdollisuuksia laitostasolla vie varmasti eniten se, että laitosten määrä kutistuu puoleen uusien megalaitosten myötä - ja tietenkin se, miten laitoshallinto johtosääntötasolla konkreettisesti hoidetaan. Itseäni huolestuttaa myös se, ettei lakiin ole mihinkään kohdin kirjattu sitä, kuinka yliopistokollegio valitaan ja kuka sen tekee. Ylisummaan johtosäännön varaan on jätetty aivan liikaa asioita, jotka pitäisi ehdottomasti nostaa itse lakiin, mikäli henkilökunnan ja opiskelijoiden demokraattiset vaikutusmahdollisuudet tahdotaan yliopistolla oikeasti säilyttää. Tämähän oli yksi keskeinen kohta myös HS:n tämänpäiväisessä mielipidekirjoituksessa.
VastaaPoistaHei, jatkan kommentointia ja toivon että blogillasi on paljon lukijoita. Ehkä tänne saadaan enemmänkin keskustelua?
VastaaPoistaNykyisen yliopistolain kolmannestatoista pykälästä: "Rehtoriksi valittavalta vaaditaan, että hän on suorittanut tohtorin tutkinnon tai että hänet on nimitetty jonkin yliopiston professorin virkaan ja että hänellä on käytännössä osoitettu hyvä johtamistaito."
Hmm... itse luen tuota niin, että nykyisessä laissakin vaaditaan "vain" tohtorin tutkinto, ei tarvitse välttämättä olla professori (siellä välissä kun on tuo TAI). Mutta olenko sitten väärässä ymmärrykseni kanssa, mene ja tiedä kun en kuulu lainoppineisiin.
Laitoshallinnossahan kolmikantaedustus on jo lyöty lukkoon konsistorin marraskuisessa periaatepäätöksessä, mikä on hyvä. Samoin se, että laitosneuvosto tekee esityksen laitosjohtajan valinnasta, ja valinta tapahtuu neuvoston ehdotuksen perusteella. Sen sijaan laitoksen sisällä alemman tason organisoitumisesta (osastorakenteet? tai mitä ovatkaan) ei taida vielä olla päätöksiä. Sen tason säätelyä ei kuitenkaan mielestäni voi millään tavalla lakiinkaan kirjata, menee liian yksityiskohtaiseksi. Jos järjestelmä osoittautuukin huonoksi, niin sitä ei sitten voisi muuttaa, kun kaikki mahdollinen olisi kirjattu lakitasolla asti.
Jos yliopistolle jää paljon valtaa omien sisäisten asioidensa suhteen, niin nyt tehtävät muutoksethan eivät ole mitenkään graniittiin hakattuja: jos ne osoittautuvat aivan katastrofiksi (mitä en henkilökohtaisesti usko, asioilla on yleensä sekä hyvät että huonot puolensa) niin organisaatiolla on täysi vapaus, jopa velvollisuus niitä muuttaa.
Hmm - minua viisaammat väittivät, että nykylaissa rehtorilta edellytettäisiin professorin pätevyyttä, mutta näköjään lakia on luettu huolimattomasti. Kyllä tuo "tai" minustakin selvästi tarkoittaa, ettei professorin pätevyys ole välttämätön.
VastaaPoistaOpiskelijoiden ja henkilökunnan vaikutusmahdollisuudet laitostasolla supistuvat ilman muuta megalaitosten myötä - paitsi että edustuksellisuuden tasot vähenevät, koska kaikilla laitoksilla ei ole edustajia tasolla, jolla varsinaiset päätökset tehdään, tähänastiset kokemukset näyttävät vahvistavan sen, että esim. opiskelijoiden ääntä on huomioitu päätöksenteossa kovin vaihtelevasti. Demokratian toteutuminen jää siis kulloisenkin laitosjohdon valistuneisuuden ja hyväntahtoisuuden varaan. Tämä merkitsee kiistatta demokratian vähenemistä, siitä ei kai pääse mihinkään. Käytännössä myös tiedonkulku ylä- ja alatasojen välillä on tällaisissa järjestelmissä koettu ongelmalliseksi, sekä tietenkin se, että päätökset tehdään laitostasolla kaikenlaisissa epävirallisissa klikeissä, joissa opiskelijat ja henkilökunta ovat mukana sikäli kuin heitä viitsitään/muistetaan pyytää. Mutta tämän varmasti tiedätkin, jos ja kun seuraat opiskelijatoimita- ja yliopistotoiminta sähköpostilistoilla käytyä keskustelua.
On tietenkin selvää, että kaikkea ei ole järkevää kirjata lain tasolle, koska lain tarkoitus on olla yleinen. Nyt sieltä kuitenkin puuttuu kokonaan esim. maininta siitä, miten yliopistokollegio on tarkoitus valita (minkä seurauksena Helsingissä on ilmeisesti jo spekuloitu sillä, että se voitaisiin nimittää tiedekuntatasolla eikä valita suoralla vaalilla, kuten nykyinen konsistori); samoin kollegion jäsenten vähimmäismäärästä olisi ehdottomasti säädettävä lakitasolla (kuten Pia Mänttäri yliopiston yleiskokouksessa kertoi, jossakin yliopistossa oli ollut keskustelussa jopa 6 hengen kollegio - aika kammottava visio, jos minulta kysytään).
Kokonaan oma ongelmansa ovat sitten erinäiset asiat, jotka lakiin *on* kirjattu, kuten hallituksen kokoonpano sekä se, että rehtorin nimittää hallitus, eikä kollegio. Virkasuhteiden muuttaminen työsuhteiksi on lisäksi selkeä heikennys meidän viranhaltijoiden työ- ja oikeusturvaan - työsuhteessa olevan voi erottaa aika lailla helpommin kuin virkamiehen. Mutta varmaan tämäkin on osa tuota "uusiin vaatimuksiin joustavasti reagoivaa" yliopistoa, jonka läpivieminen näyttää olevan aika korkealla tämänhetkisen hallituksen agendalla.
Paljon enemmän minä olisin huolissani henkilöstön kuin opiskelijoiden kyvystä kantaa taloudellista vastuuta.
VastaaPoistaEihän siinä vastuussa mistään salatieteestä ole kysymys, vaan useimmat opiskelijat ovat päivittäin tekemisissä paljon vaikeampien asioiden kanssa. Jos pystyy suoriutumaan jonkun aineen perusopinnoista, pärjää kyllä ainakin laitos- ja tiedekuntatasolla. Lähinnä vastuun kantamiseen tarvitaankin asennetta, että asiat ovat ymmärrettävissä, ja riittävästi motivaatiota, jotta jaksaa perehtyä niihin ja hoitaa tehtävänsä kunnolla.
Henkilöstön keskuudessa valinnanvaraa vastuullisiksi on paljon vähemmän kuin opiskelijoissa. Akateemiselle uralle päätymistä taas edesauttavat yleensä aivan muut ominaisuudet kuin valmiudet taloudellisen vastuun kantamiseen, joten luultavaa onkin, että parhaiten vastuuasemaan soveltuvat ovat tehneet muita uravalintoja. Lisäksi tutkijalta ja vastuun kantajalta vaadittavat ominaisuudet menevät hieman ristiin: siinä missä tutkijan on tärkeää pystyä syventymään tutkimuskohteeseensa, olisi vastuun kantajan hyvä olla melkein kaikesta kiinnostunut generalisti.
Tuo on itse asiassa ollut eräs laitosrakenneuudistuksen syistä. Jos taloudellisen vastuun perusyksikkö on laitos, tulee vastuun kantajiksi - oli vastuu sitten johtajalla tai laitosneuvoston jäsenillä - olla riittävästi vaihtoehtoja, mikä ei pienillä laitoksilla ole mahdollista. Kokonaan toinen juttu toki on, että hallinnollinen estetiikka on päässyt uudistuksessa liian määräävään asemaan. Periaatteessahan mikään ei estäisi sitä, että taloudellinen vastuu on laitoksella silloin, kun laitos on riittävän suuri, ja muussa tapauksessa tiedekunnalla.
[Jostakin syystä blogger ei suostu julkaisemaan *Otto Aurasen tekstiä*, joten leikkaan ja liimaan sen tähän omasta sähköpostistani - T.A.]
VastaaPoistaYliopistolakiesitykseen on tosiaan jätetty suunnilleen kaikki ne valuviat, joita siinä oli ennen lausuntokierrosta. Ongelmat liittyvät ennen kaikkea lakiesityksen ehdotuksiin johtamisesta ja vastuunjaosta. Silti en ymmärrä, miksi lakiesitykseen liitetään kaikenlaisia muitakin ongelmia: miksi tutkimuksen kaupallistuminen, tiedon omistajuuden muutokset tai yliopistojen rahapula seuraisivat juuri tästä lakimuutoksesta?
Valtiolla tai muilla tahoilla ei tietysti ole jatkossa mitään velvoitetta rahoittaa yliopistoja, mutta ei niillä ole sitä ollut nykyisen lain aikanakaan. Periaatteessa opetusministeriö olisi kai voinut laskea yhden tai useamman yliopiston tutkintotavoitteet niin alas, että niiden perusrahoitus olisi romahtanut. Näin ei kuitenkaan tehty.
Joskus myös haluaisi kuulla, mikä on nykymenon vaihtoehto? Kuinka paljon yliopistoille pitäisi kanavoida rahaa, mistä lähteistä ja millä menetelmillä? Pelkästään yliopistosektorin tutkimusmenot ovat lähes kolminkertaistuneet 1990-luvun alusta. Yliopistojen koulutuksen kustannukset ovat puolitoistakertaiset 12 vuoden takaiseen nähden. Tietysti työmäärä on kasvanut samalla, mutta nykyisen politiikan kriitikkojen pitäisi nähdäkseni osata sanoa edes jotain siitä, mitä yliopistoille pitäisi tehdä. Rivien välistä näkyy ajatus "perinteisestä sivistysyliopistosta", johon valtio kaataa rahaa ja jättää sitten rauhaan. Sivistysyliopisto näytetään olettavan jonkinlaiseksi "ennen uusliberalismia" vallinneeksi onnelaksi. Tämäkö on se idea?
Joskus 50-luvulla ja vielä 60-luvun alussakin valtio saattoi rahoittaa yliopistoja ajatellen, että kyllä viisaat professorit rahoilla jotain viisasta tekevät, koska panostukset olivat naurettavan pieniä nykyiseeen nähden. Kun julkinen valta alkoi panostaa yliopistoihin ja tutkimukseen aivan toisella tasolla, niin mukana tuli systemaattinen tiedepolitiikka tilivelvollisuusvaatimuksineen. En todella tiedä miten tästä yhtälöstä pääsee irti.
[Vastauksena Oton edelliseen kommenttiin]:
VastaaPoistaKorkeakoululaitoksella on julkinen tehtävänanto ja sen asema on perustuslaissa turvattu. Yhtä hyvin Suomesta voitaisiin tällä argumentilla poistaa julkinen koululaitos ja sairaanhoito sillä perusteella, että niihin uppoaa aivan liikaa rahaa (osittainhan näin ollaan tekemässäkin, mutta tämä on poliittinen valinta, ei mikään luonnonvälttämättömyys, kuten Aalto-korkeakouluun tehty valtion jättisatsaus hyvin osoittaa).
Julkisesta asemastaan ja tehtävänannostaan johtuen korkeakoulut eivät myöskään itse päätä siitä, paljonko niihin vuosittain otetaan opiskelijoita, tästä päättää opetusministeriö. Periaatteessa voitaisiinkin yhtä hyvin kysyä, miksi yritykset olisivat valmiita satsaamaan julkista tehtävänantoa täyttävään yliopistolaitokseen ropoakaan, valtio hoitakoon omansa. "Nykymeno" on laissa säädetty, ei tämä sen kummallisempaa ole.
Tutkimus- ja koulutusmenojen kasvua mitatessasi voisit ensin katsoa, paljonko valtion budjetti on tuolla mainitsemallasi välillä kasvanut, etsiä sen jälkeen tiedot opiskelijamäärien kasvusta, tutkia paljonko samat menot ovat OECD-maissa keskimäärin 1990-luvun alusta lähtien kasvaneet, niin katsotaan sitten uudelleen. 1950-luvun tilanteeseen nykytilannetta taas ei voi mitenkään verrata, koko ajatuskin on älytön, koska myös valtion budjetti on täysin toista luokkaa ja koska julkisen vallan yliopistoille asettamat koulutustavoitteet ovat aivan toiset.
"Perinteinen sivistysyliopisto" on tuhatvuotinen instituutio. Se voidaan tietysti romuttaa, jolloin kriittinen ajattelu siirtyy muualle, se löytää kyllä omat kanavansa (tarvittaessa vaikka maan alta), mutta vallanpitäjät ovat yleensä demokraattisissa järjestelmistä halunneet varata sille institutionalisoidun, julkisen paikan ja tilan. Tätä syytä kannattaa hetki pohtia, ennen kuin hyökkää kovin yksioikoisesti monialaisen sivistysyliopiston ideaa vastaan. Sillä on kovin vähän tekemistä tilivelvollisuuksien ja tulosvastuun kanssa.