Entä jos ei halua kuluttaa?

Pääministeri Matti Vanhanen on ottanut käyttöön poikkeuksellisen järeän retorisen aseen: pääministerin uudenvuoden terveiset kansalle. Suomessahan nämä terveiset on ikimuistoisella nautintaoikeudella varattu presidentille, mutta suhdannehätä ei lue lakia. Siksi vuodenvaihdettamme synkentävät nyt myös Nurmijärveltä kaikaavat huolekkaat vetoomukset. Mutta millaista viestiä Vanhanen sitten tahtoo näillä ääritoimilla lomautusuhkien alla kärvisteleville maanmiehilleen välittää? Ministerin päiväkäsky on lyhyt: kuluttakaa.

Kaikessa järjettömässä latteudessaan sanoma saattaa tietysti tuntua helpottavalta. Mikä vapautus: kansan ainoana vastuusarkana on kulutusjuhlien jatkaminen. Poissa ovat pelottavat puheet ”talkoista” ja ”uhrauksista”, enää ei vaadita muuta kuin ostosparatiisien ovien paukuttamista entiseen malliin.

Pelko kulutuksen laskusta on saanut jo suorastaan koomisia piirteitä. Niinpä hallitus pitää sitkeästi kiinni ensi vuodelle suunnitelluista veronkevennyksistä, vaikka yli puolet kansasta olisi valmis niistä tällä hetkellä luopumaan. Huolimatta kansan liikuttavasta halusta kantaa kortensa yhteiseen kekoon, Vanhasen hallitus ei vapaaehtoista kieltäymystä halua, ei sitten kirveelläkään. Koska vienti ei vedä, kotimarkkinoille on pumpattava lisää rahaa. Siksi meille tyrkytetään puoliväkisin ylimääräistä taskuntäytettä, jotta emme missään tapauksessa lakkaisi kuluttamasta tavaraa, jota emme pääsääntöisesti tarvitse.

Kansa puolestaan näyttää linnoittautuvan kyrmyniskaiseen konservatismiin, kuten laman kynnyksellä tapana on. YLE:n uutisten vastikään teettämässä kyselyssä ihmiset eivät halua korottaa veroja eivätkä alentaa palkkoja, vaikka ylimääräisistä bonuksista (palkankorotuksista ja veronalennuksista) ollaankin valmiita luopumaan. Kaikki on hyvin, kunhan ei mistään tarvitse oikeasti luopua. Psykologisesti ymmärrettävää, joskin eettisesti onnetonta.

Aivan kaikkia Vanhasen oodi kulutukselle ei ehkä kuitenkaan vakuuta. Ensimmäisinä tässä jonossa lienevät lomautetut ja työttömät. Heidän kohdallaan kyse ei yleensä ole halun vaan resurssien puuttumisesta. Nämä ihmiset eivät silti taatusti kanna ylimääräisiä veronpalautuksiaan Veikon Koneeseen, vaan rahat menevät joko suoraan suuhun tai sitten juuri siihen paikkaan, jonka pääministeri Vanhanen tällä hetkellä mieluusti ompelisi umpeen. Tarkoitan tietenkin pahamaineista sukanvartta.

Mutta entäs ne, jotka eivät halua kuluttaa? Tällaisiakin hulluja länsimaisesta yhteiskunnasta nimittäin löytyy. Ihmisiä, jotka taittavat jääräpäisesti työmatkansa bussilla tai jopa polkupyörällä, vähentävät vapaaehtoisesti lihansyöntiä, lainaavat mieluummin kirjansa kirjastosta kuin ostavat ne, hankkivat useimmat vaatteensa kierrätyksestä, välttävät muovipussien ostamista kaupassa, ovat lopettaneet Hesarin tilaamisen eivätkä koe tarvitsevansa Vuittonin laukkuja tai Armanin pukuja.

Mitä tehdä niille ihmisille, jotka ovat aidosti huolissaan ilmastomuutoksesta ja ympäristön tilasta? Juuri nämä, vielä muutama kuukausi sitten hurskaasti mainostetut “talkoot” finanssikapitalismi on nimittäin ensimmäisenä haudannut, kun prioriteettilistan kärkeen on noussut inhimillisen ahneuden ruoskiminen uuteen vauhtiin. Nyt ihmisiä on painokkaasti muistutettava heidän kulutus- ja saastutusvastuustaan: kansantalouden kohtalo lepää teidän harteillanne (taas kerran! on se kumma, miten anteliaasti tätä taakkaa meille sälytetään silloin, kun osakesalkuista pääsevät ilmat pihalle), kuluttakaa!

Tässä moraalisesti skitsofreenisessa - vai pitäisikö sanoa irvokkaassa - tilanteessa epämiellyttävän ja ratkeamattoman ongelman muodostavat ne, jotka ovat valmiita luopumaan vapaaehtoisesti. Sellainen on nykyoloissa - niin, suorastaan moraalitonta.

Uuden vuoden kunniaksi yllytän kaikkia kynnelle kykeneviä massiiviseen kansalaistottelemattomuuteen. Vähennetään kulutusta, silkkaa pahuuttamme. Tässä tilanteessa en näe yhtäkään hyvää syytä toimia moraalisesti.

Hyvää uutta vuotta!

Hajumuistoja 1960-luvulta

Yksi ihmismuistin primitiivisimmistä muodoista lienee hajumuisti. Sen herättämä sekava déjà-vu -elämys on intensiivisempi kuin minkään visuaalisen muistikuvan kohdalla. Jokaisella meistä on ainakin yksi hajumuisto, joka synnyttää äkillisen ja täysin hallitsemattoman onnentunteen. Nämä muistot liittyvät yleensä varhaislapsuuteen. Siksi selkeän visuaalisen yhteyden hahmottaminen on usein lähes mahdotonta: tuoksun herättämä mielikuva välähtää sekunnin murto-osan ajan tajunnassa, sitten se katoaa jälkeäkään jättämättä. Pieni mentaalinen aikamatka lapsuuteen auttaa kuitenkin palauttamaan mieleen monia olfaktorisia muistoja. Omani ajoittuvat voittopuolisesti 1960-luvulle, ohessa niistä muutamia.


- Luistelukenttien pukukoppien hien, märän villan, puumailojen, nahan ja erkan lemu
- Kouluruokalan kolmionmuotoisten maitotetrojen pillien haju, joka tunki sieraimiin maitoa imiessä
- Raid-hyönteismyrkyn haju, kun sillä oli suihkutettu koko 12 neliön makuu-olohuone -kombinaatio kesämökillä ennen nukkumaanmenoa
- Isän ja äidin patjojen välisen "hengitysraon" vanerinhaju, kun sinne painoi nenänsä yöllisellä painajaistenpakomatkalla
- Koulun voimistelusalin lakatun puun, näyttämön plyysiverhojen ja hiestyneiden köysien haju
- Märän villalapasen haju kolmen tunnin lumileikkien jälkeen
- Puusaunan puisten rallien, pinnalta rapatun kuumavesisäiliön, märän sementin ja tulen tuoksu
- Kesäillan, kukkien, koivujen ja kostean heinikon tuoksu saunasta tultaessa


- Jotul-kamiinan raudanhaju sekoittuneena palavien koivuhalkojen tuoksuun


- Puisten soutuveneiden lakan-, tervan- ja madonhaju maalla
- Kouluhammashoitolan amalgaamin ja puudutusaineiden haju
- Keräilykuvin varustettujen vaaleanpunaisten purukumilevyjen haju
- Paperikaupan liiman, vihkojen, tussin ja kartongintuoksu
- Paahdetun kahvin tuoksu Vallilassa SOK:n paahtimoiden liepeillä


- Pölyn, vanhan kankaan ja metallijohdinten haju lakatun puisen radio kankaisessa kaiutinosassa, kun siihen painoi nenänsä


- Kirjaston paperin, pölyn ja painomusteen sekä puisten kirjahyllyjen tuoksu
- Juuri keitetyn, kiukkuisia ampiaisia ikävästi houkutelleen vadelmahillon lemu kesällä maalla
- Vastamankeloitujen lakanoiden tuoksu mummolassa
- Ensimmäisen mokkanahkaisen hapsuliivin haju
- Joulukuusen, steariinikynttilöiden ja herkästi syttyvien paperisten kuusenkoristeiden tuoksu kotona jouluaattona
- Möllerin kalanmaksaöljyn haju
- Äidin jäykäksi tupeeratun tötterökampauksen kiinnittämiseen käytetyn hiuslakan haju
- Eri-keeperin haju, kun sillä liimattiin "litteriä" paperisten jouluenkeleiden siipiin leikkikoulussa
- Savuntuoksu kesäillassa

Muisti, jäljet, unohdus

Olen ilmeisesti tulossa vanhaksi, koska muisti, muistaminen, arkistot ja hautausmaat ovat alkaneet kiinnostaa. Olisi kuitenkin peräti lyhytnäköistä lukea tämä intoilu pelkästään ikääntymisen synnyttämän nostalgian tiliin, sillä mitä muuta inhimillinen kulttuuri on kuin kokoelma muistijälkiä, keinotekoisia apumuisteja ja erilaisia mnemotekniikoita?

Silti yksi muistin keskeisistä konteksteista on juuri kuoleman läheisyys, kulttuuristen jälkien taustalle filigraanina piirtyvä olemattomuus, joka aukeaa suoraan yksilölliseen katoavaisuuteemme:

"Kaikki pyyhkiytyy pois sekunnissa. Kehdosta kuolinvuoteelle kerätty sanakirja häviää. Jäljellä on vain hiljaisuus eikä yhtäkään sanaa sen sanomiseksi. Avonaisesta suusta ei tule ulos mitään. Ei minua eikä minää. Kieli jatkaa maailman muuttamista sanoiksi. Juhlapöydän ääressä käydyissä keskusteluissa ihminen on enää pelkkä etunimi, yhä kasvottomampi, ennen katoamistaan kaukaisten sukupolvien nimettömään massaan."

(Annie Ernaux: Années)

Toisaalta tässä lainauksessa tulevat välittömästi esiin myös muistin kollektiiviset kehykset: me olemme olemassa kollektiivisina muistijälkinä niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka muistavat meidät (tämä koskee kuolevaisten suurta enemmistöä; valtiomiehet, taiteilijat ja muut pysyvämpiä muistijälkiä taakseen jättäneet kuuluisuudet ovat sitten asia erikseen). Kun kukaan ei enää muista nimeämme eikä tunnista meitä valokuvista, olemme lopullisesti kadonneet jälkien järjestelmästä. Tämä tarkoittaa, että viidensadan vuoden kuluttua leijonanosa tällä hetkellä elävistä ihmisistä on käytännössä pyyhkiytynyt pois paitsi ajasta myös ajattomuudesta, koska heidän jälkensä ovat kadonneet - yksilöinä he olisivat yhtä hyvin voineet olla olematta.



Roy Batty - Blader Runner


Oheisessa Ridley Scottin ohjaamassa tieteiselokuvassa Blade Runner sivutaan myös ikuisuusongelmaa, joka liittyy muistikuvien autenttisuuteen (ja tätä kautta esimerkiksi psykiatrian piirissä käytyyn keskusteluun ns. valemuistoista): kuinka voimme olla varmoja, että muistamamme asiat todella tapahtuivat? (Elokuvassa ihmisenkaltaisen robotin, replican aivoihin on ohjelmoitu jonkun toisen - elävän ihmisen - muistoja.) Muisti ei koskaan ole todellisuuden toisinto, vaan kehno ja subjektiivisesti värittynyt jäljennös. Eikä kukaan valehtele taitavammin kuin omaelämänkerran kirjoittaja, kuten hyvin tiedetään - mutta kirjoittajan valheet eivät ole pelkästään tietoisia vaan myös tahattomia.

Muisti myös yhdistelee asioita ennalta arvaamattomalla ja mielivaltaisella tavalla. Oivallisesti sen oikullisuus kiteytyy Alzheimerin taudissa: potilas “muistaa” ihmisiä, jotka saattavat olla monien eri henkilöiden yhdelmiä, eräänlaisia muistikollaaseja. Kaikki tämä, kaikki nuo miljoonat kuvat katoavat eräänä päivänä meidän kaikkien päästä - joko vähitellen tai kertaheitolla. Mahdollinen reaktiomme voi olla myös: siunattu unohdus, vapahdus (jotakin samantapaista helpotusta ja riemua, jota saattaa aiheuttaa katoaminen esimerkiksi suurkaupungin anonyymiin väkijoukkoon).

Samalla tavalla muistihäiriö, dementia, Alzheimer ja vanhuus vapauttavat meidät lopulta muistamisen pakosta - jotkut sairastuneet ovat oppineet elämään tautinsa kanssa juuri siten, etteivät välitä: he keskittyvät yksinkertaisesti siihen, mitä on jäljellä (esimerkiksi amerikkalainen Altzheimer-potilas Richard Taylor, joka on kirjannut jokapäiväistä elämäänsä teoksessaan Altzheimerin kanssa ja kertoo nauttivansa suunnattomasti laulamisesta, se sujuu vaivatta). Ahdistus tulee tunteesta, että pitäisi muistaa - siitä muistamisen, säilyttämisen, kasaamisen, arkistoinnin pakkomielteestä, joka hallitsee eritoten länsimaista kulttuuria. Vastaavasti pari vuotta sitten toispuoleisen aivohalvauksen saanut isäni unohtaa suvereenisti juuri tekemäni arkisen huomautuksen, jonka sisältö ei häntä kiinnosta, mutta keskustelee sen sijaan terävästi päivänpolitiikasta ja muistelee graafisen yksityiskohtaisesti lapsuuttaan Helsingin Vallilassa.

Toisaalta muistaminen ei liity pelkästään ihmisiin, vaan myös esineisiin, meitä ympäröivään aineelliseen maailmaan. Tätä ulottuvuutta on Suomessa käsitellyt mm. sosiologi Turo-Kimmo Lehtonen teoksessaan Aineellinen yhteisö. Esineiden maailma, esineisiin perustuva muisti ja muistoesineet, yksilöllisesti merkittävät esineet, jotka ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle sekä niihin liittyvä kiintymys vaikuttavat olennaisesti siihen, keitä me olemme. Divarit, antiikkiliikkeet, kirpputorit ja keräily olennoivat tätä muistin ulottuvuutta - esimerkiksi keräilijälle tärkeitä ovat nimenomaan esineisiin liittyvät tarinat, faabelit, sanalla sanoen aineeseen patinoitunut muisti.

Institutionaalisempi esinemuistin muoto ovat museot. Pariisin etnografisen museon toinen perustaja, Georges Henri Rivière halusi säilöä Trocaderon Musée de l'Hommeen kokonaisten sivilisaatioiden käytännöt, niiden elävän arjen. Rivière tahtoi esittää museon esineet, ”dokumentit” osana alkuperäistä kontekstiaan, tuoda esiin taideteosten kulttuurisen ja rituaalisen, tiettyyn konkreettiseen aikaan ja paikkaan sidotun arvon. Tästä sai alkunsa ekomuseon ajatus. Museoiden, arkistojen, ihmisen rakentamien apumuistien problematiikka liitty toisaalta suoraan valtaan: koska kaikkea ei voi säilyttää, kuka päättää siitä, mikä on relevanttia? Muisti kytkeytyy erottamattomasti valtaan (historia on aina voittajien historiaa), mikä näkyy myös historiankirjoituksessa kiinnostuksena erilaisiin "vastamuisteihin" sekä arjen mikrohistoriaan. Tätä usein näkymättömiin jäävää todellisuutta voi tarkastella esimerkiksi Jaana Iso-Markun ja Sirpa Kähkösen hienosta kirjasta Valoa ja varjoa - 90 kuvaa Suomesta.

Hiilijalanjälkien ja ydinjätteiden myötä olemme toisaalta joutuneet kohtaamaan kysymyksen ekosysteemin biologisesta ja maapallon ”planetaarisesta” muistista - maailman muistista ja luonnon muistista, ihmiskunnan taakseen jättämistä esineröykkiöistä, kaatopaikoista, kaikesta siitä tuhoutumattomasta saastasta, joka säilyy vuosituhansia, vaikka ihminen katoaisi. Michel Tournierin kirjassa Meteorit esiintyy kiehtova henkilöhahmo, “kaatopaikkojen dandy”, jonka mainen valtakunta on rakennettu keskelle jättiläismäistä kaatopaikkaa - jätteiden valtakunnan hallitsijan julma loppu tulkittakoon poeettiseksi allegoriaksi länsimaisen ihmisen kohtalosta.

”Entä ihmiskunnan kauneimmat luomukset – arkkitehtuuri, taide, moninaiset hengen ilmentymät? Kestääkö mikään niistä aikaa tai edes siihen saakka, kun aurinko lopulta laajenee ja korventaa maapallon?
Vai jääkö meistä senkin jälkeen maailmankaikkeuteen heikko mutta ikuinen jälki – pysyvä kajastus tai kiirivä kaiku maan ihmisistä; planeettainvälinen viesti siitä, että kerran mekin olimme täällä?” (Alan Weisman: Maailma ilman meitä)

Juuri tähän kysymykseen kiteytyy koko jäljen problematiikka, jota ilman ei olisi historiaa eikä inhimillistä tietoisuutta ajasta. Juuri tätä kysymystä – epätoivoista huutoa, pyyntöä, anomusta – vasten käy ymmärrettäväksi myös se, miksi juutalaisten joukkotuhosta kertovassa Claude Lanzmannin mammuttimaisessa dokumenttielokuvassa Shoah syvimmin järkyttävää on tajuta jäljettömiin katoamisen kauheus.

 
Kokonaisia perheitä, sukuja, kyläyhteisöjä pyyhkiytyi olemattomiin jälkeäkään jättämättä. Ei muistomerkkejä, ei jälkeenjäänyttä omaisuutta, ei nimeä, ei historiaa. Ei yhtä ainutta jälkeä, joka olisi huutanut: ”kerran mekin olimme täällä…” Ikään kuin syntymän ja kuoleman väliin jäävää viivettä, jota myös ihmiselämäksi kutsutaan, ei koskaan olisi ollutkaan. Ei jäljellä ketään, joka olisi kertonut näiden ihmisten tarinaa. He katosivat kirjaimellisesti kuin mustaan aukkoon.

Vaikka tämä kohtalo odottaa suurinta osaa ihmiskunnasta joidenkin sukupolvien päästä, katoamisen brutaaliutta pehmentää jälkien – tarinoiden, muistoesineiden, hautausmaiden, jälkeen jäävien sukupolvien – järjestelmä. Historia on vain tätä: jälkien jälkiä, ad infinitum. Ja tästä samasta olemattomuudesta koostuu myös muisti.

Lopussa jäljet johtavat tietenkin hautausmaalle, kollektiivisen muistin viimeiselle paikalle, josta aukeaa koko hautaamisen, muistomerkin pystyttämisen problematiikka. Myös eläimet voivat haudata lajitovereitaan, mutta vain ihminen pystyttää haudalle muistomerkin - emme halua unohtaa emmekä tulla unohdetuiksi, ja kuitenkin unohtaminen on yhtä välttämätöntä kuin muistaminen. Turo-Kimmo Lehtonen kirjoittaa tästä aiheesta varsin osuvasti: "Kuolleiden käsittely merkitsee aineellisesti sen, että ajallisuudessa on tapahtunut erityinen elämä, ihmiselämä, joka nyt on lopullisesti poissa. [...] [Hautuumaat] muistuttavat muistamisen mahdollisuudesta ja velvollisuudesta, suhteesta ei enää täällä oleviin." Juuri tätä kautta avautuu tietoisuus ajan äärellisyydestä ja rajallisesta historiallisuudesta - "lopulta ne materialisoivat senkin, että yhteisyys, meidän kanssaolemisemme on rajallista". (Turo-Kimmo Letonen: Hautaaminen perustana. Tiede & Edistys, 4/2006).

Hautuumaalla tavataan.

Tuottavuus ja ikuiset arvot

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen on sillä tavalla suomalainen mies, että hän ei herkästi hötkyile. Alkusyksystä Katainen rauhoitteli pörssimaailman hermoilijoita toteamalla, etteivät Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden ongelmat kosketa Suomea, koska meillä talouden fundamentit ovat kunnossa. Lokakuussa, keskellä maailman finanssijärjestelmän syöksykierrettä, hän todisteli järkähtämättömän rauhallisena, ettei valtion budjettia ole mitään syytä lähteä muuttamaan. Puoluetoverinsa Sauli Niinistön epäilyt veronkevennysten järkevyydestä tässä taloudellisessa tilanteessa hän kuittasi pari viikkoa myöhemmin julistamalla, että veronkevennykset on toteutettava nimenomaan nyt, jotta kansa ryntäisi sankoin joukoin marketteihin tuhlaamaan prosentin verran kohonneita veronpalautuksiaan kulutushyödykkeisiin. Ja valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa arvostelleet hallituskumppaninsa hän palautti vastikään ruotuun ilmoittamalla, että ohjelma viedään läpi, koska talouden pitkiin linjoihin eivät “satunnaiset suhdannemyrskyt” saa vaikuttaa. Lyhyesti sanottuna, jumalan puolelta asia on nyt “loppuun käsitelty”.

Tämä olympolainen tyyneys istuu toki mainiosti kokoomuksen uuteen imagoon - julistautuihan puolue puheenjohtajansa suulla vastikään maailman ensimmäiseksi platonilaiseksi puolueeksi, joka on onnistunut karistamaan yltään maallisten luokkaerojen mudan ja siirtynyt olemisen suuressa ketjussa seuraavalle tasolle, ikuisten arvojen taivaaseen. Siksi suhdannevaihteluiden yläpuolelta talouden ajattomia liikelakeja tarkkaileva puoluejohtaja ei anna edes Etelärannasta kantautuvien vienojen elvytyspiipitysten häiritä universuminsa kosmista rauhaa. Veronkevennykset ja julkisen sektorin supistukset kuuluvat kokoomustaivaan ikuisiin, pyhiin arvoihin, niihin eivät maisten merien mainingit ulotu (ja miksi ulottuisivatkaan, kun oppositiossakin paneudutaan vain “unelmoimaan ja menestymään”?).

Tästä ikuisuuden sfääreistä kaikaavasta arvojulistuksesta huolimatta taannoinen A-talk -ohjelma (27.11.2008), jossa hallitus ja oppositio keskustelivat maamme talouden tilasta, sai minut jälleen kerran vahvasti epäilemään jumalasta seuraavan täyspäisyyttä, mutta myös hänen rehellisyyttään.

Julkisen sektorin supistamiseksi nikkaroidun valtionhallinnon tuottavuusohjelman ilosanomaa Katainen laajensi kertomalla, että monissa julkisen sektorin laitoksissa työviihtyvyys on itse asiassa lisääntynyt “tuottavuusohjelmasta huolimatta”, mikä Kataisen pettämättömän logiikan mukaan todistaa, että “oikein sovellettuna” tuottavuusohjelma voi lisätä organisaation tehokkuutta ja työviihtyvyyttä. Todistelu on jo sinänsä mielenkiintoinen: ensin viihtyvyyden todetaan lisääntyvän tuottavuusohjelmasta huolimatta, minkä jälkeen viihtyvyyden lisääntyminen luetaan ohjelman ansioksi. Lisäksi huomiota kiinnittää kuitenkin loppulausekkeen ehto “oikein sovellettuna”, joka jättää todisteluun loogikkojen “Kataisen aukkona” tunteman porsaanreiän: jos viihtyvyys ei lisäänny, pulmalaatikosta pomppaa aina näsäviisas vieteri-Katainen, joka ilmoittaa, että ohjelmaa ei ole sovellettu oikein. Psykologien tarjoaman riittämättömän motivaation ohella syytä on tässä tapauksessa kuitenkin haettava pulmalaatikon Katais-päästä: ohjelman soveltamistavasta kun ei juuri ole sen kohteeksi joutuneiden organisaatioiden kanssa neuvoteltu. Tässä tilanteessa “oikein sovellettuna” tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä tai toiminnalta, jota nuorisokielessä on tapana kuvata v-alkuisella teonsanalla.

Ikuisten arvojen näkökulmasta Kaiken Ytimessä on kuitenkin Olympoksen vartijan huoli maamme tulevan väestönkehityksen aiheuttamasta yksityisen sektorin luhistumisesta. Kataisen innovaattorinaivoissa väikkyy kauhukuva, jossa eläkkeelle jäävien osuuden kasvaessa julkinen sektori “vie maasta kaiken koulutetun työvoiman” ja “yksityiselle sektorille ei jää mitään“. Mutta onko tässä logiikassa järjen hiventäkään, jos sillä yritetään perustella esimerkiksi valtion tutkimuslaitoksille tuottavuusohjelmassa kaavailtuja leikkauksia? Mitä tehtäviä voisivat yksityisellä sektorilla hoitaa esimerkiksi leksikologian, saamen kielen tai Itämeren tutkijat? Nimenomaan korkeaa koulutusta vaativat asiantuntijatehtävät ovat tyypillisesti sellaisia, että julkisen sektorin kannalta elintärkeälle asiantuntemukselle ei yksityisellä sektorilla yksinkertaisesti ole kysyntää. Jos tällaisesta asiantuntemuksesta halutaan maassamme kokonaan luopua ja nuorisoa ohjata vastaavasti esimerkiksi kaupallisille tai teknisille aloille (kuten nyt näyttää olevan asianlaita, kun katsoo, millaisia julkisia investointeja Aalto-korkeakouluun on tehty), tämä olisi rehellisyyden nimissä sanottava suoraan, jotta Suomen nuoriso ymmärtäisi ajoissa valita joko koulutusalansa tai maansa oikein.

Tässä tapauksessa maamme yliopistot tulisi lisäksi kiireimmän kaupalla vapauttaa kaikista valtion asettamista tuottavuusvaatimuksista, koska onhan tyystin nurinkurista panna esimerkiksi suomen kielen tai assyriologian laitosten määrärahat riippumaan niissä tuotettujen tutkintojen määrästä, kun toisella kädellä leikataan samanaikaisesti niistä valmistuvilta tutkijoilta työpaikat pois. Toinen vaihtoehto olisi tietysti supistaa jyrkästi laitoksille asetettuja tuottavuustavoitteita, erityisesti tohtoreiden osalta. Sillä tunnettu tosiasia on, että Suomessa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tohtorit eivät työllisty yksityiselle sektorille toisin kuin monissa muissa maissa - ehkä on niin, että suomalaisen kauppatieteilijän on vaikea hyväksyä esimiehekseen filosofian tohtoria, syitä voi kukin miettiä tykönään. Maailman mittakaavassa tämä voisikin olla virkistävän “innovatiivinen” ja “toisenlainen” ratkaisu: supistetaan korkeasti koulutettujen määrää ja ohjataan lisää työvoimaa… minne? Putkiasentajiksi ja siivoojiksi? Nämä taitavat nimittäin olla niitä ainoita yksityisen sektorin työpaikkoja, joihin lomautukset eivät vielä ole iskeneet.

Olennaista on kuitenkin se, että vastuulliset aikuiset eivät tässä tilanteessa anna nuorisolle virheellisiä signaaleja. Sellaiset aiheuttavat vääriä uravalintoja ja henkilökohtaisia tragedioita, turhautumista, masennusta ja nuorten miesten tapauksessa arvaamatonta väkivaltaa. Kertokaa siis, hyvät hallituspuolueet, avoimesti omia valintojanne ohjaavista ikuisista arvoista opintojaan suunnitteleville nuorille, jotta he ajoissa tajuaisivat, mitä kannattaa tehdä: nuoret, me täällä hallituksessa emme arvosta humanistista ja yhteiskuntatieteellistä perustutkimusta, vaan tulemme karsimaan jatkossakin julkisen sektorin työpaikkoja juuri näiltä alueilta. Hankkikaa siis itsellenne vahva luonnontieteellinen, tekninen tai kaupallinen peruskoulutus, niiden alojen yrittäjiä Suomi tarvitsee, sillä ne alat pitävät myös julkista (tuottamatonta ja turhaa) sektoria pystyssä. Te muut voitte kaikin mokomin koota kimpsunne ja kampsunne ja muuttaa vaikkapa Itä-Afrikkaan, siellä on kuulemma vielä joitakin kiehtovia alkuasukasheimoja ja vähän tutkittuja suahilin paikallismuunnoksia jäljellä. Teitä tuottava kilpailu-Suomi ei tarvitse kuin korkeintaan imagosyistä, mutta sen tarpeen tyydyttämiseen riittää muutama fasadiegyptologi ja pari hyväkäytöksistä poliittisen historian tutkijaa.

Eikö tämä olisi rehellistä ja suoraa puhetta, valtiovarainministeri Katainen? Katsokaapa vaikka, millaista keskustelua Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen henkilöstösupistukset ovat synnyttäneet Kauppalehden keskustelupalstoilla - “suojatyöpaikka” on siinä keskustelussa aika usein toistuva käsite. Luulisin, että prosentuaalisesti suurin osa tämän lehden lukijoista tulee nimenomaan teidän puolueenne äänestäjäkunnasta. Olkaa siis rehellinen, äänestäjänne ja Suomen opiskeleva nuoriso luottavat teihin!

Ai niin, ja hyvää itsenäisyyspäivää.