Aux armes, Citoyens!

Ranskassa taistellaan paraikaa varsin samantyyppistä yliopistolakiuudistusta vastaan, jota hallitus Suomessakin on ajamassa läpi kovalla kiireellä (laki on tarkoitus viedä eduskunnassa läpi vielä tämän kevään aikana). Ranskan opetusministeri Valérie Pécresse on ajanut lakia läpi aivan samalla strategilla kuin Helsingin yliopiston johto – väittämällä, että lain takana on yliopistojen laaja konsensus.

Tämä ei pidä paikkaansa.

La Libération -lehti julkaisi tänään kolmen Pariisin yliopiston (Pariisi 4, Pariisi 8 ja Pariisi 10) johtajan kirjeen, jolla he kutsuvat maan muiden yliopistojen johtajia maanantaina 9.2.2009 Sorbonnen kuuluisassa Richélieu-salissa pidettävään kokoukseen suunnittelemaan vastarintaa "loi Pécresse":n nimellä tunnettua lakiesitystä vastaan. Viestin sisältö on yksiselitteinen:

"Tämänhetkiset uudistukset ovat vaarassa haitata vakavasti korkeamman opetuksen ja tutkimuksen hoitoa julkisella sektorilla samoin kuin sitä hoitavien työoloja. Siksi yliopistolla työskentelevien on nyt tartuttava kysymyksiin, jotka koskevat yliopistoinstituution tulevaisuutta. Tämä kokous tarjoaa itse kullekin tilaisuuden keskustella ja tuoda esiin mielipiteensä kaikista niistä uudistuksista […] , jotka ovat tällä hetkellä saaneet koko yliopistoyhteisön ilmaisemaan oikeutetun paheksuntansa koskien näiden uudistusten ajamisen tapaa ja niiden päämääriä. Kokous antaa myös tilaisuuden ryhtyä pohtimaan yhdessä vaihtoehtoista projektia huomisen yliopistoksi."

Samassa yhteydessä julkaistiin Pariisin-Nanterresin yliopiston johtajan, Bernadette Madeufin avoin kirje opetusministerille. Kirjeessään Madeuf viittaa mm. kuuluisan edeltäjänsä, René Rémondin esittämään määritelmään ekstremismistä: äärimmäisyyshenkisille on tyypillistä kuvitella, että monimutkaisiin ongelmiin on olemassa yksinkertaisia ratkaisuja.

Kovin tutulta kuulostaa ranskalaisten huoli. Keskeinen ero verrattuna Suomeen on kuitenkin siinä, että ranskalaisten yliopistojen johtajilla on rohkeutta asettua samaan rintamaan henkilökunnan ja opiskelijoiden kanssa. En tiedä, minne tämä rohkeus on Helsingin yliopistosta kadonnut vai onko kysymys siitä, etteivät yliopistomme johtajat enää koe olevansa luottamustoimessa, edustamassa tieteen ja tiedeyhteisön parasta, vaan yksinkertaisesti hoitamassa hyväpalkkaista virkaa, jota ei missään tapauksessa haluta vaarantaa. Mikäli tämä pitää paikkansa, mitä onkaan odotettavissa, kun tuleva laki astuu voimaan ja paikalle astuu aito toimitusjohtaja?

Niille, jotka vielä kantavat huolta tieteen ja tiedeyhteisön tulevaisuudesta, on kuitenkin lohdullista tietää, etteivät he ole yksin. Ohessa vielä valikoituja pätkiä Sorbonnen opettajan Jean Pierre Dufoyerin Le Monde -lehdessä muutama päivä sitten julkaistusta kolumnista.

Jean Pierre Dufoyer, Maître de Conférences Université Paris Descartes – Le Monde 04.02.09 (otsikolla "Yliopisto: miksi Valérie Pécresse (ja muut) eivät ymmärrä mitään")

[…]

Yliopisto on vuosisatojen ajan kehittynyt tieteellisen riippumattomuuden periaatteen turvin: sen turvana on ollut yliopiston erityinen oikeusasema, joka takaa vapauden ajatella, kuvitella ja arvostella. Juuri tästä totalitaariset järjestelmät eivät pidä. Ne haluavat pakottaa ihmiset ajattelemaan ennalta määräämällään tavalla. Totta kai. Oli olemassa aika, jolloin poliisilla ei ollut Sorbonneen asiaa. Ranska on totisesti muuttunut!

Yliopistot eivät juuri ole kiinnostuneita "ohjatusta" ajattelusta. Yliopistolla työskentelevät etsivät tietoa. Todellista tietoa. Ei gurujen tietoa, vaan tietoa, joka voidaan todentaa. Olipa sen kuuleminen miellyttävää vai ei. Olipa siitä hyötyä tänään tai vasta huomenna. Tai sadan tai tuhannen vuoden kuluttua. Sillä tieto ei koskaan ole hyödytöntä. Juuri se on ihmiskunnan aamuhämäristä alkaen ollut edistyksen perusta.

[…]

Tänä päivänä tieteellinen tutkimus haluttaisiin saattaa tietyntyyppisen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen organisaation ohjaukseen. Se haluttaisiin alistaa sellaiselle globaalille mallille, joka on vastikään romahtanut surkeasti, vetäen vanavedessään köyhyyteen miljoonia miehiä ja naisia… Siksi, että sitä ohjaamassa oli kourallinen toistaitoisia, joista suuri osa oli valmistunut maailman parhaista kauppakorkeakouluista.

Opetusministeri Pécresse ja presidentti Sarkozy hermoilevat turhaan siitä, etteivät yliopistolla työskentelevät tutkijat tai opettajat juokse etsimässä patentteja, jotka voitaisiin muuttaa euroiksi lyhyellä aikavälillä. Heillä ei ole näiden ihmisten kanssa mitään yhteistä. Yliopistolla työskentelevät katsovat kauemmas. Heidän silmissään on tieteen tulevaisuus, maailman ja ihmiskunnan tulevaisuus. Ja lisäksi heillä on rohkeutta opettaa tätä. On helppo ymmärtää, etteivät diktatuurit pidä yliopistoista.

Itse aiheutettua alaikäisyyttä?

Uuden yliopistolain tiimoilta tiistaina 3.2.2009 Vanhalla ylioppilastalolla järjestetty yliopistojohdon "kuulemistilaisuus" jäi anniltaan varsin vaatimattomaksi – mikäli kansleri Niiniluotoon ja rehtori Wilhelmssoniin on uskomista, mitään olennaista ei oikeastaan ole edes tapahtunut: demokratia ei ole lisääntymässä, muttei myöskään vähentymässä (toisaalta "kaikki riippuu siitä, mitä demokratialla tarkoitetaan", totta kai!), eivätkä yliopiston hallituksessa istuvat ulkopuoliset ole mikään ongelma, koska yliopisto luonnollisesti valitsee hallitukseen pelkästään omia dosenttejaan.

Vastaamatta jäivät kuitenkin kaikki olennaiset lakiuudistusta kritikoivien kysymykset:

- Miksi yliopiston hallinnossa ylipäätään tarvitaan ulkopuolisia?

- Millä logiikalla yliopistolain uudistus on kytketty hallinnonuudistukseen? Kuinka Vanhasen hallituksen vuonna 2007 alun perin "mahdollisuutena" esittämä hallinnonuudistus onkin konsistorissa marraskuussa 2008 muuttunut "välttämättömäksi"?

- Mitä ovat ne strategiset/talouteen liittyvät päätökset, joista ehdottomasti ei selvittäisi kolmikantamallilla?

- Missä suhteessa uusi yliopistolaki lisää yliopiston periaatteellista riippumattomuutta valtiosta tai faktisesti edes sen taloudellista autonomiaa? (Julkinen rahoitus heikkenee joka tapauksessa jo lakiin kirjatun jälkijättöisen indeksin kautta - samalla sen ehdot kuitenkin tiukkenevat, eikä yksityisestä rahoituksesta ole minkäänlaisia takeita.)

Erittäin huolestuttava oli se vähättelevä henki, jolla rehtorimme uudistukseen suhtautui: ulkopuolisten merkitystä on liioiteltu, käytännössä uudistus ei itse asiassa ole kovinkaan suuri, rehtori tulee joka tapauksessa olemaan professori, olipa tämä lakiin kirjattu tai ei, ja niin edelleen. Psykologisesta näkökulmasta uudistus asettuu tässä peräti kummalliseen valoon: jos hallinnonuudistus kerran on käytännössä näin vähämerkityksinen, miksi ylisummaan siihen ryhtyä? Miksi yrittää väen vängällä runnoa läpi henkilöstön ja opiskelijoiden keskuudessa näin ilmeisen epäsuosittu ja vastahankaa herättävä organisaatiomuutos? Professori J.P. Roosin kahden päivänä aikana valtiotieteellisen professorien keskuudessa suorittama pikakysely puhuu karua kieltään siitä, kuinka "laajaa" kannatusta tämä muutos henkilökunnan keskuudessa nauttii: 36 professorista sähköpostikyselyyn vastasi 25, joista vain yksi kannattaa lakia ja kaikki vastustavat hallinnonuudistusta. Tämän luulisi jo herättävän huolestusta Arkadianmäelläkin.

Suurta luottamusta ei myöskään herätä se, että juristi Wilhelmsson vetosi lain soveltamisessa jatkuvasti soveltajien hyvään tahtoon ja väitti kritiikin kumpuavan suurelta osin tiedeyhteisössä vallitsevasta keskinäisen luottamuksen puutteesta: jos me kaikki vain luottaisimme toisiimme enemmän, kaikki järjestyisi. Kovin kaunista, mutta kuten yliopistonlehtori Mira Tuominen tilaisuudessa osuvasti huomautti, lain tarkoitus on nimenomaan suojella meitä tilanteessa, jossa hyvää tahtoa ei parhaassa mahdollisessa maailmassa enää löydykään (kuten kaikki Dantea lukeneet hyvin tietävät, tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla). Hivenen kärjistäen voitaisiin väittää, että lain tehtävänä on suojella meitä juuri toisten "hyväntahtoisuuden" seurauksilta ("hyvää tahtoa", kuten "demokratiaakin", kun näet on niin monenlaista…).

Kansleri Niiniluotoa taas tekisi paikoin mieli syyttää suoranaisesta populismista: kuten hän hyvin tietää (vaikka tilaisuudessa muuta väittikin), yliopistojen nimellinen irrottaminen valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta ei suinkaan merkitse niiden irrottamista tuottavuustavoitteesta eli jostakin vaaditut säästöt joka tapauksessa nipistetään. Toisaalta Niiniluodolta on melkoista hurskastelua esittää, että nykylaki vapauttaisi meidät esim. uuden palkkausjärjestelmän tapaisista valtionhallinnon "pakkouudistuksista", kun itse on kyseistä uudistusta rehtorina ollut paitsi puolustamassa myös aktiivisesti ajamassa - UPJ:n "oikeudenmukaisuuttahan" Niiniluoto marssitti aikoinaan perustelemaan kokonaisen filosofiarmeijan Aristoteleesta John Rawlsiin ja Axel Honnethiin (ks. esim. http://www.valt.helsinki.fi/blogs/patomaki/post4.htm - Niiniluodon vastaus Martti Koskenniemelle ja Heikki Patomäelle; ks. myös sitä seuraava keskustelu, jossa Niiniluodon tapa tulkita näitä filosofeja - eritoten Aristotelesta - asetetaan varsin vakuuttavin argumentein kyseenalaiseksi).

Äärimmäisen kuvaava olikin yliopistouudistushankkeen projektinjohtajan Ulla Mansikkamäen toteamus, että yliopistolain mukanaan tuoma lisääntynyt taloudellinen vastuu olisi tavallisille opiskelijoille ja henkilökunnalle "liian raskas" – siksi sitä kantamaan tarvitaan leveämpiä hartioita. Laitostasolla tämä varmasti jossain määrin päätee. Sen sijaan suurinta taloudellista vastuuta kantavan elimen eli hallituksen osalta perustelut suoraan sanoen kummastuttavat. Jos hallitukseen kerran valitaan pelkkiä yliopiston omia dosentteja, ja rehtorikin on itsestään selvästi professori (kuten Helsingin yliopistossa kuulemma "ilman muuta" tulee olemaan, tässä meidän on vain luottaminen rehtori Wilhelmssonin lupauksiin, jotka tosin eivät sido tulevia sukupolvia, eivät edes yliopiston seuraavaa hallitusta), herää kysymys, miksi näiden ihmisten vastuunkantokyky tai yliopiston talousasioiden hallinta olisi jotenkin ratkaisevasti eri tasolla kuin muiden yliopistoyhteisön jäsenten? Miksi esimerkiksi yliopiston ulkopuolella työskentelevä dosentti kykenee kantamaan vastuuta paremmin kuin yliopistossa työskentelevä dosentti? Ymmärtäköön ken taitaa.

Tässä on joka tapauksessa meidän tulevan autonomiamme aste - juuri paremmin sitä ei olisi voinut kiteyttää edes lain vastustaja.

Yliopisto ja ”vuosisadan uudistus”

Kuvitellaanpa tilanne, jossa eduskunnassa äänestykseen tuotaisiin seuraavansisältöinen perustuslakiuudistus:

Suomen eduskuntaa ei enää valittaisikaan kansanvaaleilla, vaan sen valitsisivat esimerkiksi puolueiden johtoelimet. Maan hallitukseen valittaisiin sääntömääräisen kiintiön kautta puolet eduskunnan ”ulkopuolisia” jäseniä. Pääministerin ei tarvitsisi olla ylioppilas eikä kansanedustaja. Hallitus ei olisi vastuussa eduskunnalle eikä eduskunta pystyisi erottamaan hallitusta. Kuvitellaanpa nyt lisäksi tätä järjestelyä perusteltavan sillä, ettei kansanedustajia mitenkään voi päästää tekemään maan taloutta koskevia päätöksiä, koskei heidän kompetenssinsa millään moiseen riitä. Ja edelleen, että lakiuudistuksesta kansanedustajilta aiemmin pyydetyt lausunnot ja kritiikit olisi arkistoitu suoraan niitä lukematta tai kommentoimatta, minkä jälkeen uudistus esitettäisiin tehtäväksi siksi, että kansanedustajat nimenomaisesti ovat sellaista vaatineet.

Luuletteko, että tämänsisältöinen perustuslakiuudistus menisi tällaisten perustelujen ryydittämänä eduskunnassa helposti läpi? En minäkään. Yliopistolla näin sen sijaan uhkaa käydä, mikäli eduskunta hyväksyy sille vastikään jätetyn esityksen uudeksi yliopistolaiksi.

Yliopistolain muuttamisen suurena porkkanana on kangastellut lupaus yliopistojen taloudellisen autonomian lisääntymisestä. Tätä tuskin vastustaa kukaan, sillä mahdollisuus irrottautua edes osittain valtion taloudellisesta ohjauksesta on todella houkutteleva. Parhaassa tapauksessa se olisi voinut merkitä esimerkiksi irtautumista valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta sekä laitosten määrärahojen sitomisesta niillä tuotettujen tutkintojen määrään.

Vaan kuinka onkaan käymässä? Sen sijaan, että yliopistoille luvattu taloudellinen autonomia lisääntyisi, ne joutuvat uuden lain myötä entistä tiukemmin opetus- ja valtiovarainministeriöiden talutusnuoraan. Paitsi että tulostavoitteesta määrätään entistä tiukemmin ”sovittavaksi” ministeriöiden ja yliopistojen kesken, ministeriö saa yksimielisyyden puuttuessa valtuudet päättää yksin yksittäisen korkeakoulun määrällisistä ja laadullisista tavoitteista.

Tätä luvalla sanoen ”orwellilaista” konsensusmenettelyä on lisäksi pönkitetty erilaisilla sanktioilla, kuten mahdollisuudella periä jo myönnetyt (ja käytetyt!) varat takaisin, mikäli asianomainen korkeakoulu ei kykene raportoimaan tuloksistaan ”ministeriön määräämällä tavalla”. Kun valtion rahoitus on lisäksi sidottu jo etukäteen jälkijättöiseen ”yliopistoindeksiin”, joka ei kompensoi edes ansiotason nousua, on yliopistojen julkinen rahoitus kutistumassa entisestään.

Lisäksi tämä fiktiivinen taloudellisen autonomian lisääntyminen on kuitenkin kytketty äärimmäisen hämäräksi jäävällä logiikalla sellaiseen hallintomalliin, joka viimeistään romuttaa haaveet yliopistosta jonkinlaisena oppineiden kollegiaalisena yhteisönä. Tässä mallissa valtaa käyttävät rehtori (jonka ei enää tarvitse olla professori eli tulla yliopistoyhteisön sisältä) sekä hallitus, jonka jäsenistä niin ikään puolet määrätään nimitettäväksi yliopiston ulkopuolelta. Hallituksen ulkopuoliset jäsenet valitsee yliopistokollegio, jota itseään ei kuitenkaan enää välttämättä valita vaalilla. Lisäksi hallitus ei nimityksensä jälkeen enää ole minkäänlaisessa vastuussa kollegiolle, joka ei myöskään kykene erottamaan hallitusta, tehtiinpä siellä millaisia nahkapäätöksiä hyvänsä.

Hallituksen kokoonpanoa hallintomallin puuhamiehet ja -naiset ovat sinnikkäästi puolustelleet sillä, että yliopistokollegiolle jää oikeus nimittää nämä ulkopuoliset eli valita hallitukseen mieleisensä (olletikin sivistyneet, korkeatasoiset ja yliopiston erikoislaatua ymmärtävät) päättäjät. Mutta mihin tällaista oikeutusta ylipäätään tarvitaan? Miksi on tarpeen erikseen korostaa, että ulkopuoliset saavat olla sellaisia kuin yliopisto haluaa? Juuri sen vuoksi, etteivät he: a) aidosti ole sitä, koska yliopisto haluaisi säilyttää hallituksessa enemmistön sen omilla edustajilla, ja b) koska aina on mahdollista, että hallitukseen valitaankin päättämään ihmisiä, jotka paljastuvat sivistymättömiksi ja vaarallisiksi tomppeleiksi. Diktatuurit ovat kautta aikain saaneet alkunsa juuri näin: tehdään perustuslain muutos antamatta mahdollisuutta avoimeen ja demokraattiseen keskusteluun.

Ainoa perustelu, joka hallintomallin muuttamiselle on ylipäätään esitetty, on ollut vetoaminen jonkinlaiseen yliopistoyhteisön jäsenten älylliseen ”alaikäisyyteen” talousasioissa: yliopiston talous on muuttumassa ”niin vaikeaksi”, ettei siitä enää professoristasoinen toimija selviä edes kollegojensa avustuksella. Tarvitaan liiketaloudellista ”huippuosaamista” – sellaista kovan luokan know how:ta, jonka tuloksista me kaikki olemme viime aikoina päässeet talouden saralla nauttimaan. Kylläpä tulee turvallinen olo, kun voi uskoa myös yliopiston tällaisten ammattiosaajien käsiin sen sijaan, että siellä mellastaisi joukko korkeasti koulutettuja, demokraattisilla vaaleilla valittuja höyrypäitä, jotka voisivat vaikka vahingossa päätyä palkkaamaan laitoksilleen lisää opetushenkilökuntaa!

Tilanteen kafkamaisuutta lisää se, että koko pakettia tarjoillaan nyt yliopistoille niiden ”omana tahtona”. Tämä asia olisi kohtuullisen helppo testata pikaisella kansanäänestyksellä: käsi pystyyn ne, jotka ovat tyytyväisiä nykyiseen lakiesitykseen! Veikkaanpa, että ainoat pystyyn nousevat kädet löytyisivät ainakin Helsingissä rehtoraatista ja hallintojohtajan toimistosta. Juuri tässä on se "yliopisto", jonka kanta lakiin on kirjattu. Yliopistoväki on tässä prosessissa ollut mukana lähinnä johdon järjestämissä tiedotustilaisuuksissa - kuulemassa jo tehdyistä päätöksistä.

Tietenkin myös ministeriö on kierrättänyt lakiehdotuksensa yliopistoissa tavanomaisella kosmeettisella ”lausuntokierroksella”. Yliopistojen ehdotuksesta antamat pakkilaatikolliset kriittisiä lausuntoja on tämän jälkeen mitä ilmeisimmin uusiokäytetty eduskunnan saunan lämmityksessä, sillä uutta lakiesitystä ne eivät ainakaan ole päässeet häiritsemään. Pienenä muistutuksena tällaisten eksoottisten arkistoasiakirjojen olemassaolosta siteerattakoon muutama kappale Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kolmen dekaanin 11.12.2008 allekirjoittamasta kriittisestä lausunnosta – tässä siteerattu vaatimaton pätkä koskee siis pelkästään lakiesityksen 6. lukua (”Yliopistojen ohjaus ja rahoitus”); koko lausunto on huomattavasti pidempi.

”…jopa nykyiseen tilanteeseen verrattuna se kaventaa yliopistojen omaa päätäntävaltaa sekä lisää raskasta byrokratiaa ja ministeriön tiukkaa hallintovalvontaa. Ehdotus myös heikentää yliopiston taloudellista asemaa ja johtaa alikompensoivan indeksin takia määrärahojen jatkuvaan suhteelliseen supistumiseen, mikä kurjistaa yliopistojen toimintaedellytyksiä.”

Tätä lisääntyneen autonomian ihanuutta!

Lisäksi virkasuhteiden muuttuminen työsuhteiksi antaa myös henkilökunnalle aivan uudenlaisen "autonomian" – työsuhteessa meistä kaikista tulee villejä ja vapaita, joustavasti palkattavia ja yhtä joustavasti pois potkittavia. Kaikki ikävät, nipottavat "toisinajattelijat", kaikki itsestään liikoja luulevat suunsoittajat ja puolivillaiset systeemikriitikot voidaan pientä sakkoa vastaan passittaa pöpelikköön ja korvata laitosten tarpeita paremmin ymmärtävillä sävyisillä myötä-ajattelijoilla.

Kauhuskenaarioitako? Varmasti. Mutta vuosikymmenten kokemus ministeriöiden uudistuspuuhista yliopistolla vahvistaa yksiselitteisellä tavalla, että lähtökohdaksi kannattaa aina asettaa pahimman vaihtoehdon toteutuminen.

Arvosteltavaa yliopistolta toki löytyy. Ensimmäinen kritiikin paikka löytyy peilistä: kuinka tähän on jouduttu? Miksei vastarintaan ole herätty aikaisemmin? Miten yliopistoa voivat tällä hetkellä johtaa tahot, jotka henkilökunta ja opiskelijat kokevat pikemminkin vastustajikseen kuin yhteistä asiaa ajaviksi huolestuneiksi kollegoiksi? Miksi kaikkein pahimmat kauhuskenaariot ovat paraikaa matkalla laiksi? Kuinka tämä prosessi on mahdollista pysäyttää?

Lainsäätäjän ja ratifioijan vastuu on tässä tapauksessa kuitenkin ohittamaton. Tätä vastuuta tulisi siivittää vanhan tutun ohjenuoran: mikä tahansa laki, jonka soveltamisessa joudutaan luottamaan soveltajien valistuneisuuteen tai hyväntahtoisuuteen, on susi jo syntyessään.

Eilen Porthanian täpötäydessä luentosalissa koin kuitenkin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olevani taas yliopistolla sanan vanhassa, aidossa merkityksessä: osana moraalista yhteisöä, jonka perusta on avoin keskustelu.

Vain sellainen yhteisö voi saada aikaan aidon ja oikean muutoksen, johon ketään ei tarvitse erikseen ”sitouttaa”.