Henkilöstövähennykset – uusi kiehtova mahdollisuus?

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Keskustaoikeistolainen talkoohallituksemme on ”tuottavuuden” kasvattamisen nimissä siirtämässä lääkelaitosta Kuopioon, nipistämässä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen henkilöstöstä sekä työvoimatoimistojen työntekijöistä kolmanneksen pois ja viemässä kroonisesta resurssipulasta kärsivää yliopistolaitosta yhä syvemmälle ahdingon syövereihin ulottamalla laskennallisen tuottavuusvaatimuksensa myös Akatemian käytäville (toisin kuin opetusministerimme on aiemmin antanut ymmärtää, yliopistojen irrottaminen valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta ei suinkaan merkitse niiden vapauttamista valtion virastoille asetetusta tuottavuustavoitteesta - nerokasta, vai mitä?)

Vaan kuinka vastaakaan valta valittajalle? Tämän saimme konkreettisesti tuta maanantaisella opetusministeriön audienssilla, jossa Kotuksen ja SKTL:n edustajina luovutimme ministeri Sarkomaalle ja ylijohtaja Karjalaiselle Kotuksen henkilöstösupistuksia vastustavat adressit (toisen allekirjoittajina yli 9000 yksityishenkilöä, toisessa puolestaan 14 järjestöä, mukana liittoja äidinkielenopettajista kirjailijoihin ja journalisteihin).

Saimme tietenkin kuulla olevamme ”tärkeällä asialla”, jakamassa ”yhteistä syvää huolta”, mutta toisaalta, kuten opetusministeri kaunopuheisesti totesi, valtionhallinnon tuottavuusohjelma on ”haasteellinen”, minkä vuoksi on erityisen tärkeää, että sen ”tavoitteista pidetään kiinni kaikilla hallinnonaloilla” (tietenkin täysin riippumatta siitä, kuinka älykkäitä po. tavoitteet ovat, sehän on selvää, riittää että ne on hallitusohjelmaan kirjattu, siellä ovat ja pysyvät kuin paska Junttilan tuvan seinässä). Ministeri unohti kuitenkin kaiken sykähdyttävän empaattisuutensa keskellä mainita, että tässäkin asiassa toiset ovat hivenen tasa-arvoisempia kuin toiset. Näin kauppa- ja teollisuusministeriön Pekkarinen voi kylmästi ilmoittaa, että tässä taloudellisessa tilanteessa tuottavuusohjelman tavoitteita on ilman muuta tarkistettava hänen hallinnonalallaan, kun taas työ-, opetus-, oikeus- sekä sosiaali- ja terveysministeriön hyväkäytöksiset naisministerit tyytyvät vikisemään vienosti VM:n poikien viedessä. Hienoa siskot, kannattaa rikkoa lasikatto, jotta pääsisi Jyrki Kataisen kynnysmatoksi!

Syvä, jaettu huoli on ministeriaudiensseilla toki se tavanomainen lähtötilanne (toisinaan ministeri vaikuttaa niin huolestuneelta, että häntä tekisi suorastaan mieli mennä lohduttamaan). Vielä koskaan en sen sijaan ole törmännyt vallanpitäjiin, joiden mielestä 30 prosentin henkilöstövähennykset ovat oiva tapa vahvistaa tutkimuslaitoksen toimintaa. ”Tarkoituksena ei suinkaan ole kotimaisten kielten tutkimuksen heikentäminen, vaan nimenomaan haluamme pohtia teidän kanssanne yhdessä, kuinka tutkimusta voitaisiin vahvistaa entisestään”. Näin ilmeisen epätotuuden edessä jyrmyinkin karvalakkilähetystön edusmies mykistyy. Että vahvistaa? Tarkoituksena on todellakin vahvistaa? Ja vielä yhdessä? Hetken tuntuu siltä kuin jotakin erittäin olennaista universumin liikelaeista olisi jäänyt fysiikantunnilla ymmärtämättä.

Kunnes tajuaa, ettei näitä ihmisiä kiinnosta kotimaisten kielten tutkimus (mitäpä sairaanhoitaja ja lääkäri voisivat asiasta ymmärtää?). Heitä eivät liioin kiinnosta delegaation edustajien mielipiteet tai perustelut - eivät edes vammaiset lapset, vaikka tämäkin vähäväkisten vara-armeija marssitettiin jälleen kerran näyttämölle kielentutkijoiden ahneuden vertauskuvaksi. Heidän ainoa tavoitteensa on selviytyä piinallisesta tilanteesta mahdollisimman vähäisin imagotappioin.

Sillä juuri imago on tämän pelin ainoa panos. Se samainen ”brändi”, jonka viilaamiseksi Suomi-kuvan kimpussa huhkii paraikaa kokonainen leegio korkeapalkkaisia yliopistomiehiä ja huipputason liikejohtajia. Se säkenöivien mielikuvien taivas, jota ei missään nimessä saa päästää tummumaan - jos kansainväliset finanssimarkkinat meille jotakin ovat opettaneet, niin ainakin tämän. Sillä imagojen luhistuessa reaaliset valtataseet ovat köykäistä tavaraa.

Siksi opetusministeri ja ylijohtaja puhuvat hetkessä mustan valkoiseksi - jopa niin valkoiseksi, että Karjalainen näkee Kotuksen edessä olevat muutokset ”kiehtovana mahdollisuutena”. Asia siirretään nyt laajapohjaiseen työryhmään, jonka epäkiitollisena tehtävänä on tässä tilanteessa laatia ehdotukset ”Kotuksen toimintojen ja korkeatasoisen osaamisen vahvistamiseksi”. Työryhmässä ”arvioidaan” myös se, ”millaisia tuottavuusvaatimuksia” Kotukseen voidaan kohdistaa - tuottavuusvaatimukset eivät toisin sanoen katoa mihinkään, vain niiden mittakaavaa on tarkoitus hivenen rukata.

Sallittakoon minun esittää valistunut arvaus prosessin tulevasta kulusta. Työryhmä, jonka jäseniksi nimitetään muutama valtionhallinnon karaistunein tuottavuustykki sekä pari Kotuksen edustajaa, vatvoo ensin tilannetta vähintään tulevaan syksyyn, sen jälkeen todetaan ”yhdessä”, että tutkimuskeskuksesta voidaan vähentää 20-25% henkilöstöstä ilman, että sen ”ydintoiminnot” kärsivät (pieniä myönnytyksiä on sentään tehtävä, tämähän on politiikkaa, vai mitä?). Koska kukaan ei tässä vaiheessa enää jaksa tapella vastaan, 20-25% niellään pitkin hampain - eihän tässä nyt sentään kenellekään olla potkuja antamassa, sehän on selvää!

Juuri näin prosessi on edennyt yliopistolla. Kolme neljä organisaatiorakennetta perusteellisesti ravistelevaa muutosta peräkanaa ja päälle resurssien järjestelmällinen vähentäminen. Käsittelyä jatketaan viisi kuusi vuotta säälimättömällä intensiteetillä. Siinä saunassa kypsyy kuulkaa karaistuneinkin ”muutosvastarinta”.

Äänestäkää siis hyvät ihmiset myös ensi vaaleissa kokoomusta ja keskustaa. Seuraavana aluepoliittisena toimenpiteenä keskusta voisi hajauttaa osan ministeriöistä muualle Suomeen (Pohjoisen kasvukeskus Rovaniemi olisi kerrassaan loistava sijoituspaikka valtiovarainministeriölle!) ja kokoomus puolestaan yksityistää myös työvoimahallinnon ja vankeinhoidon, että saataisiin vihdoin ja viimein nämäkin sektorit tuottamaan!

Intoa yliopistolle?

Olin vähällä tukehtua aamukahviini tänään, kun sain Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta lukea, kuinka uuden Aalto-yliopiston hallitukseen valittu Metsäteollisuuden toimitusjohtaja Anne Brunila näkee uuden opinahjonsa mahdollisuudet. "Pitäisi saada ympäristö, joka houkuttelee ihmisiä ja on innostava. Että saataisiin jotain tällaista uudenlaista intoa akateemisellekin puolelle". Akateemisellekin puolelle! Ikään kuin innon puuttuminen olisi keskeisin yliopistolaitoksen tämänhetkisistä ongelmista! Miten ihmeessä Brunila kuvittelee, että maamme yliopistojen alipalkattu ja ylityöllistetty henkilökunta olisi tähän mennessä tehtävistään suoriutunut, ellei palavaa innostusta työn sisältöön olisi ollut?

Esimerkiksi Helsingin yliopisto on kaikilla mahdollisilla mittareilla arvioituna kasvattanut ns. "tuottavuuttaan" huimasti viimeisen viidentoista vuoden aikana, jolloin henkilökunnan määrä on pysynyt käytännöllisesti katsoen ennallaan tai jopa supistunut, kun taas opiskelijamäärät ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Uusien tohtori- ja maisteritutkintojen määrän huikea kasvu olisi tuskin ollut mahdollista ilman tuhansien ihmisten innostunutta työpanosta, jossa ylityötunteja ei juuri ole laskettu. Jos yliopistolta jotain on puuttunut, niin resursseja. Ja me kaikki tiedämme, kuinka valtiovalta on tähän huutoon vastannut: kaatamalla kaikki liikenevät resurssit yhdelle toimijalle ja leikkaamalla muiden resurssit minimiin.

Entäpä Brunilan peräänkuuluttama "innostava ympäristö"? En parhaalla tahdollanikaan voi nähdä, kuinka tällaista "ympäristöä" voisi edustaa VM:n keinotekoisella mahtikäskyllä luotu virtuaalinen megalaitos, joka lisäksi fyysisesti sijaitsee kolmessa eri paikassa. Siinä on tulevalla rehtorilla tekemistä, kun juoksee innostamassa väkeä Otaniemestä Arabianrantaan! Haaste kasvaa lisäksi aivan uuteen mittaluokkaan, jos tehtävänä on nostaa Aalto-yliopisto kymmenessä vuodessa edes 100 parhaan joukkoon tuolla surullisenkuuluisalla Shanghain ranking-listalla, jolla tätä "huippuhanketta" on poliittisesti perusteltu väsymykseen saakka - vasitenkin, kun ottaa huomioon hankkeessa mukana olevien korkeakoulujen nykysijoituksen kyseisellä rankingilla (vuonna 2008 TKK sijalla 451, Hgi:n kauppakorkeakoulu ei laisinkaan 500 parhaan joukossa).

Ilmeisesti myös opintojen ohjaus, joka Brunilan mukaan on Suomessa "surkealla tasolla", saadaan parhaiten korjautumaan niin, että kaadetaan kaikki julkiset varat yhdelle laitokselle. Varmaankin tällä tavoin päästään jo lähelle "sentyyppistä henkilökohtaista ohjausta, mitä Yhdysvaltain parhaissa yliopistoissa on"? Me muut saamme ilmeisesti edelleenkin tyytyä surkeaan tasoomme, kun ei parempaakaan ole tässä epäinnovatiivisessa ja epäinnostavassa ympäristössä tarjolla.

Viimeisenä ongelmana, jonka Brunila suomalaisten yliopistojen toiminnasta keksii, on niiden byrokraattisuus; ”Kun suoriutumista mitataan tutkintojen määrällä, niin ehkä siinä vähän unohtuu se laatu”. Ihanko totta? Ja mikä ihme on voinut saada yliopistot omaksumaan näin byrokraattisen toimintamallin? Josta uudessa, osin yksityisin varoin rahoitetussa megainnostavassa toimintaympäristössä nyt kiireimmän kaupalla hankkiudutaan eroon (Aalto-yliopiston ”tuottavuutta” tullaan mitä ilmeisimmin arvioimaan vain ja ainoastaan laadulla – onnea yritykselle!). Tämän tutkintojen määrällä mitatun ”tuottavuuden” ja laitosten määrärahojen pakkoavioliiton on korkeakoululaitokseemme tuonut valtiovarainministeriö, jossa 1990-luvulla innostuttiin kovasti ”New Public Management”:in nimellä tunnetusta julkisen sektorin tuottavuutta parantamaan nikkaroidusta uusliberalistisesta ohjelmasta. Ohjelman kantavana ideana on panna julkinen sektori toimimaan samoilla kriteereillä kuin yksityiset yritykset eli luoda markkinat sinnekin, missä luontevaa tuotetta, myyjää tai asiakasta ei ole. Tätä oppia on sovellettu viime vuosina järjestelmällisesti valtionhallinnossa poliisilaitoksista hätäkeskuksiin, yliopistoista sairaaloihin ja sosiaalipalveluihin tunnetuin tuloksin. Väki vähenee, mutta pidot eivät jostain syystä parane.

Kirsikkana tässä pahassa kakussa on ollut "valtionhallinnon tuottavuusohjelmana" tunnettu hölmöily, jota Matti Vanhasen hallitus vie valtiovarainministeri Kataisen johdolla läpi suorastaan kiehtovalla jääräpäisyydellä, kansainvälisten asiantuntijoiden ja jopa itse palkkaamiensa konsulttien kriittisistä argumenteista piittaamatta. Tällä ohjelmalla valtionhallinnosta on määrä vähentää lähes 15 000 henkilötyövuotta vuoteen 2015 mennessä ja se on jo nyt johtanut esimerkiksi sektoritutkimuslaitosten katastrofaaliseen alasajoon (viimeisimpänä Merentutkimuslaitos ja paraikaa giljotiinia odotteleva Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, josta vähennetään kolmannes käytössä olevista viroista vuoteen 2015 mennessä). Sivistyksestä ei tässä tilanteessa voi puhua enää parhaalla tahdollakaan, mutta jos edes hitusen tervettä järkeä saisi hallituksen toimiin ovella kolkuttavan laman kynnyksellä, niin jo siitä köyhä kiittäisi polvillaan.

Vaan ei hätää, kun opetusministeriltä tästä asiasta tivaa, jo tupsahtaa virtuaalilaatikkoon vastaus, jossa tämä ”haastava” tilanne käännetään nykyhallinnon tyypillisellä eristiikalla suoranaiseksi tutkimustyötä vahvistavaksi tekijäksi. Ja koska ”pienimpienkin virastojen on kannettava osansa” hallituksen omatekoisesta ”taakasta” ja koska kotimaisten kielten tutkimuksen tukeminen veisi opetusministerin mukaan vammaisilta lapsilta mahdollisuuden opetukseen ja hyvinvointiin valtion kouluissa, ei muuta mahdollisuutta oikeastaan jää. Ei taatusti, näillä premisseillä. Kukapa haluaisi viedä vammaisilta lapsilta mahdollisuuden tasa-arvoiseen elämään, niin paatunut on tuskin laiskinkaan kotimaisen kielen tutkija! Kiinnostavaa on sen sijaan se, että opetusministeri toteaa tuottavuusohjelman nykyvaiheen tavoitteeksi paitsi valtion toimintojen tehokkuuden parantamisen myös ”työvoiman vapauttamisen yksityisen sektorin tehtäviin”. Juuri näinhän se menee: ajetaan julkinen sektori ensin alas ja ”vapautetaan” työvoima yksityiselle sektorille, jonne perustetaan pikapikaa julmettu määrä yksityisiä (voitontavoitteluun toimintansa perustavia) yrityksiä huolehtimaan vanhuksista, kasvattamaan lapsia ja hoitamaan sairaita. Eli huolehtimaan kaikista niistä ”yhteisen hyvän” piiriin kuuluvista toiminnoista, joita varten julkinen sektori alun perin luotiin, koska yksityisen sektorin ajateltiin oman toimintalogiikkansa takia olevan kyvytön niitä hoitamaan.

Lopuksi ja Brunilaan palatakseni: on kerrassaan ovelaa panna yliopistoihin pesiytynyt ”byrokratia” vastakkain vapaan markkinatalouden korkeakoulutukseen tuoman innovatiivisen onnelan kanssa, mutta totuus on, että molemmissa ollaan tekemisissä saman ilmiön kanssa. Kriittinen ajattelu ja uusliberalistisen valtiovallan voimin yliopistolle runnottu tulosvastuu sopivat yhteen tasan yhtä huonosti kuin kriittinen ajattelu ja yksityistä yritystoimintaa ohjaava voitontavoittelu, mutta molemmat - niin tulosvastuu kuin voitontavoittelukin - ovat saman logiikan hedelmiä. Aalto-yliopiston markkinamiesten ja -naisten soisi kaiken innovaatiohuumansa keskellä muistavan, että innostusta ei voi tilata eikä totuudelle ole markkinahintaa. Näin siitäkin huolimatta, että nyt ”ei olla luomassa mitään monitieteistä sivistysyliopistoa”, kuten kauppatieteen professori taannoisessa yleisönosastokirjoituksessaan mieleenpainuvasti totesi. Mitä ilmeisimmin ei – tuskin edes huippua, mutta tätä voinemme arvioida yhdessä kymmenen vuoden kuluttua. Sitä ennen meillä muilla, hyvää piirikunnallista tasoa edustavilla, on edessämme toisenlaisia haasteita – tärkeimpänä niistä hengissä säilyminen. Skål på den saken!