Uuden yliopistolain tiimoilta tiistaina 3.2.2009 Vanhalla ylioppilastalolla järjestetty yliopistojohdon "kuulemistilaisuus" jäi anniltaan varsin vaatimattomaksi – mikäli kansleri Niiniluotoon ja rehtori Wilhelmssoniin on uskomista, mitään olennaista ei oikeastaan ole edes tapahtunut: demokratia ei ole lisääntymässä, muttei myöskään vähentymässä (toisaalta "kaikki riippuu siitä, mitä demokratialla tarkoitetaan", totta kai!), eivätkä yliopiston hallituksessa istuvat ulkopuoliset ole mikään ongelma, koska yliopisto luonnollisesti valitsee hallitukseen pelkästään omia dosenttejaan.
Vastaamatta jäivät kuitenkin kaikki olennaiset lakiuudistusta kritikoivien kysymykset:
- Miksi yliopiston hallinnossa ylipäätään tarvitaan ulkopuolisia?
- Millä logiikalla yliopistolain uudistus on kytketty hallinnonuudistukseen? Kuinka Vanhasen hallituksen vuonna 2007 alun perin "mahdollisuutena" esittämä hallinnonuudistus onkin konsistorissa marraskuussa 2008 muuttunut "välttämättömäksi"?
- Mitä ovat ne strategiset/talouteen liittyvät päätökset, joista ehdottomasti ei selvittäisi kolmikantamallilla?
- Missä suhteessa uusi yliopistolaki lisää yliopiston periaatteellista riippumattomuutta valtiosta tai faktisesti edes sen taloudellista autonomiaa? (Julkinen rahoitus heikkenee joka tapauksessa jo lakiin kirjatun jälkijättöisen indeksin kautta - samalla sen ehdot kuitenkin tiukkenevat, eikä yksityisestä rahoituksesta ole minkäänlaisia takeita.)
Erittäin huolestuttava oli se vähättelevä henki, jolla rehtorimme uudistukseen suhtautui: ulkopuolisten merkitystä on liioiteltu, käytännössä uudistus ei itse asiassa ole kovinkaan suuri, rehtori tulee joka tapauksessa olemaan professori, olipa tämä lakiin kirjattu tai ei, ja niin edelleen. Psykologisesta näkökulmasta uudistus asettuu tässä peräti kummalliseen valoon: jos hallinnonuudistus kerran on käytännössä näin vähämerkityksinen, miksi ylisummaan siihen ryhtyä? Miksi yrittää väen vängällä runnoa läpi henkilöstön ja opiskelijoiden keskuudessa näin ilmeisen epäsuosittu ja vastahankaa herättävä organisaatiomuutos? Professori J.P. Roosin kahden päivänä aikana valtiotieteellisen professorien keskuudessa suorittama pikakysely puhuu karua kieltään siitä, kuinka "laajaa" kannatusta tämä muutos henkilökunnan keskuudessa nauttii: 36 professorista sähköpostikyselyyn vastasi 25, joista vain yksi kannattaa lakia ja kaikki vastustavat hallinnonuudistusta. Tämän luulisi jo herättävän huolestusta Arkadianmäelläkin.
Suurta luottamusta ei myöskään herätä se, että juristi Wilhelmsson vetosi lain soveltamisessa jatkuvasti soveltajien hyvään tahtoon ja väitti kritiikin kumpuavan suurelta osin tiedeyhteisössä vallitsevasta keskinäisen luottamuksen puutteesta: jos me kaikki vain luottaisimme toisiimme enemmän, kaikki järjestyisi. Kovin kaunista, mutta kuten yliopistonlehtori Mira Tuominen tilaisuudessa osuvasti huomautti, lain tarkoitus on nimenomaan suojella meitä tilanteessa, jossa hyvää tahtoa ei parhaassa mahdollisessa maailmassa enää löydykään (kuten kaikki Dantea lukeneet hyvin tietävät, tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla). Hivenen kärjistäen voitaisiin väittää, että lain tehtävänä on suojella meitä juuri toisten "hyväntahtoisuuden" seurauksilta ("hyvää tahtoa", kuten "demokratiaakin", kun näet on niin monenlaista…).
Kansleri Niiniluotoa taas tekisi paikoin mieli syyttää suoranaisesta populismista: kuten hän hyvin tietää (vaikka tilaisuudessa muuta väittikin), yliopistojen nimellinen irrottaminen valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta ei suinkaan merkitse niiden irrottamista tuottavuustavoitteesta eli jostakin vaaditut säästöt joka tapauksessa nipistetään. Toisaalta Niiniluodolta on melkoista hurskastelua esittää, että nykylaki vapauttaisi meidät esim. uuden palkkausjärjestelmän tapaisista valtionhallinnon "pakkouudistuksista", kun itse on kyseistä uudistusta rehtorina ollut paitsi puolustamassa myös aktiivisesti ajamassa - UPJ:n "oikeudenmukaisuuttahan" Niiniluoto marssitti aikoinaan perustelemaan kokonaisen filosofiarmeijan Aristoteleesta John Rawlsiin ja Axel Honnethiin (ks. esim. http://www.valt.helsinki.fi/blogs/patomaki/post4.htm - Niiniluodon vastaus Martti Koskenniemelle ja Heikki Patomäelle; ks. myös sitä seuraava keskustelu, jossa Niiniluodon tapa tulkita näitä filosofeja - eritoten Aristotelesta - asetetaan varsin vakuuttavin argumentein kyseenalaiseksi).
Äärimmäisen kuvaava olikin yliopistouudistushankkeen projektinjohtajan Ulla Mansikkamäen toteamus, että yliopistolain mukanaan tuoma lisääntynyt taloudellinen vastuu olisi tavallisille opiskelijoille ja henkilökunnalle "liian raskas" – siksi sitä kantamaan tarvitaan leveämpiä hartioita. Laitostasolla tämä varmasti jossain määrin päätee. Sen sijaan suurinta taloudellista vastuuta kantavan elimen eli hallituksen osalta perustelut suoraan sanoen kummastuttavat. Jos hallitukseen kerran valitaan pelkkiä yliopiston omia dosentteja, ja rehtorikin on itsestään selvästi professori (kuten Helsingin yliopistossa kuulemma "ilman muuta" tulee olemaan, tässä meidän on vain luottaminen rehtori Wilhelmssonin lupauksiin, jotka tosin eivät sido tulevia sukupolvia, eivät edes yliopiston seuraavaa hallitusta), herää kysymys, miksi näiden ihmisten vastuunkantokyky tai yliopiston talousasioiden hallinta olisi jotenkin ratkaisevasti eri tasolla kuin muiden yliopistoyhteisön jäsenten? Miksi esimerkiksi yliopiston ulkopuolella työskentelevä dosentti kykenee kantamaan vastuuta paremmin kuin yliopistossa työskentelevä dosentti? Ymmärtäköön ken taitaa.
Tässä on joka tapauksessa meidän tulevan autonomiamme aste - juuri paremmin sitä ei olisi voinut kiteyttää edes lain vastustaja.
