Näytetään tekstit, joissa on tunniste tuottavuus ja korkeakoulupolitiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tuottavuus ja korkeakoulupolitiikka. Näytä kaikki tekstit

lauantai 7. helmikuuta 2009

Aux armes, Citoyens!

Ranskassa taistellaan paraikaa varsin samantyyppistä yliopistolakiuudistusta vastaan, jota hallitus Suomessakin on ajamassa läpi kovalla kiireellä (laki on tarkoitus viedä eduskunnassa läpi vielä tämän kevään aikana). Ranskan opetusministeri Valérie Pécresse on ajanut lakia läpi aivan samalla strategilla kuin Helsingin yliopiston johto – väittämällä, että lain takana on yliopistojen laaja konsensus.


Tämä ei pidä paikkaansa.


La Libération -lehti julkaisi tänään kolmen Pariisin yliopiston (Pariisi 4, Pariisi 8 ja Pariisi 10) johtajan kirjeen, jolla he kutsuvat maan muiden yliopistojen johtajia maanantaina 9.2.2009 Sorbonnen kuuluisassa Richélieu-salissa pidettävään kokoukseen suunnittelemaan vastarintaa "loi Pécresse":n nimellä tunnettua lakiesitystä vastaan. Viestin sisältö on yksiselitteinen:


"Tämänhetkiset uudistukset ovat vaarassa haitata vakavasti korkeamman opetuksen ja tutkimuksen hoitoa julkisella sektorilla samoin kuin sitä hoitavien työoloja. Siksi yliopistolla työskentelevien on nyt tartuttava kysymyksiin, jotka koskevat yliopistoinstituution tulevaisuutta. Tämä kokous tarjoaa itse kullekin tilaisuuden keskustella ja tuoda esiin mielipiteensä kaikista niistä uudistuksista […] , jotka ovat tällä hetkellä saaneet koko yliopistoyhteisön ilmaisemaan oikeutetun paheksuntansa koskien näiden uudistusten ajamisen tapaa ja niiden päämääriä. Kokous antaa myös tilaisuuden ryhtyä pohtimaan yhdessä vaihtoehtoista projektia huomisen yliopistoksi."


Samassa yhteydessä julkaistiin Pariisin-Nanterresin yliopiston johtajan, Bernadette Madeufin avoin kirje opetusministerille. Kirjeessään Madeuf viittaa mm. kuuluisan edeltäjänsä, René Rémondin esittämään määritelmään ekstremismistä: äärimmäisyyshenkisille on tyypillistä kuvitella, että monimutkaisiin ongelmiin on olemassa yksinkertaisia ratkaisuja.


Kovin tutulta kuulostaa ranskalaisten huoli. Keskeinen ero verrattuna Suomeen on kuitenkin siinä, että ranskalaisten yliopistojen johtajilla on rohkeutta asettua samaan rintamaan henkilökunnan ja opiskelijoiden kanssa. En tiedä, minne tämä rohkeus on Helsingin yliopistosta kadonnut vai onko kysymys siitä, etteivät yliopistomme johtajat enää koe olevansa luottamustoimessa, edustamassa tieteen ja tiedeyhteisön parasta, vaan yksinkertaisesti hoitamassa hyväpalkkaista virkaa, jota ei missään tapauksessa haluta vaarantaa. Mikäli tämä pitää paikkansa, mitä onkaan odotettavissa, kun tuleva laki astuu voimaan ja paikalle astuu aito toimitusjohtaja?


Niille, jotka vielä kantavat huolta tieteen ja tiedeyhteisön tulevaisuudesta, on kuitenkin lohdullista tietää, etteivät he ole yksin. Ohessa vielä valikoituja pätkiä Sorbonnen opettajan Jean Pierre Dufoyerin Le Monde -lehdessä muutama päivä sitten julkaistusta kolumnista.


Jean Pierre Dufoyer, Maître de Conférences Université Paris Descartes – Le Monde 04.02.09 (otsikolla "Yliopisto: miksi Valérie Pécresse (ja muut) eivät ymmärrä mitään")


[…]


Yliopisto on vuosisatojen ajan kehittynyt tieteellisen riippumattomuuden periaatteen turvin: sen turvana on ollut yliopiston erityinen oikeusasema, joka takaa vapauden ajatella, kuvitella ja arvostella. Juuri tästä totalitaariset järjestelmät eivät pidä. Ne haluavat pakottaa ihmiset ajattelemaan ennalta määräämällään tavalla. Totta kai. Oli olemassa aika, jolloin poliisilla ei ollut Sorbonneen asiaa. Ranska on totisesti muuttunut!


Yliopistot eivät juuri ole kiinnostuneita "ohjatusta" ajattelusta. Yliopistolla työskentelevät etsivät tietoa. Todellista tietoa. Ei gurujen tietoa, vaan tietoa, joka voidaan todentaa. Olipa sen kuuleminen miellyttävää vai ei. Olipa siitä hyötyä tänään tai vasta huomenna. Tai sadan tai tuhannen vuoden kuluttua. Sillä tieto ei koskaan ole hyödytöntä. Juuri se on ihmiskunnan aamuhämäristä alkaen ollut edistyksen perusta.


[…]


Tänä päivänä tieteellinen tutkimus haluttaisiin saattaa tietyntyyppisen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen organisaation ohjaukseen. Se haluttaisiin alistaa sellaiselle globaalille mallille, joka on vastikään romahtanut surkeasti, vetäen vanavedessään köyhyyteen miljoonia miehiä ja naisia… Siksi, että sitä ohjaamassa oli kourallinen toistaitoisia, joista suuri osa oli valmistunut maailman parhaista kauppakorkeakouluista.


Opetusministeri Pécresse ja presidentti Sarkozy hermoilevat turhaan siitä, etteivät yliopistolla työskentelevät tutkijat tai opettajat juokse etsimässä patentteja, jotka voitaisiin muuttaa euroiksi lyhyellä aikavälillä. Heillä ei ole näiden ihmisten kanssa mitään yhteistä. Yliopistolla työskentelevät katsovat kauemmas. Heidän silmissään on tieteen tulevaisuus, maailman ja ihmiskunnan tulevaisuus. Ja lisäksi heillä on rohkeutta opettaa tätä. On helppo ymmärtää, etteivät diktatuurit pidä yliopistoista.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Itse aiheutettua alaikäisyyttä?

Uuden yliopistolain tiimoilta tiistaina 3.2.2009 Vanhalla ylioppilastalolla järjestetty yliopistojohdon "kuulemistilaisuus" jäi anniltaan varsin vaatimattomaksi – mikäli kansleri Niiniluotoon ja rehtori Wilhelmssoniin on uskomista, mitään olennaista ei oikeastaan ole edes tapahtunut: demokratia ei ole lisääntymässä, muttei myöskään vähentymässä (toisaalta "kaikki riippuu siitä, mitä demokratialla tarkoitetaan", totta kai!), eivätkä yliopiston hallituksessa istuvat ulkopuoliset ole mikään ongelma, koska yliopisto luonnollisesti valitsee hallitukseen pelkästään omia dosenttejaan.


Vastaamatta jäivät kuitenkin kaikki olennaiset lakiuudistusta kritikoivien kysymykset:


- Miksi yliopiston hallinnossa ylipäätään tarvitaan ulkopuolisia?


- Millä logiikalla yliopistolain uudistus on kytketty hallinnonuudistukseen? Kuinka Vanhasen hallituksen vuonna 2007 alun perin "mahdollisuutena" esittämä hallinnonuudistus onkin konsistorissa marraskuussa 2008 muuttunut "välttämättömäksi"?


- Mitä ovat ne strategiset/talouteen liittyvät päätökset, joista ehdottomasti ei selvittäisi kolmikantamallilla?


- Missä suhteessa uusi yliopistolaki lisää yliopiston periaatteellista riippumattomuutta valtiosta tai faktisesti edes sen taloudellista autonomiaa? (Julkinen rahoitus heikkenee joka tapauksessa jo lakiin kirjatun jälkijättöisen indeksin kautta - samalla sen ehdot kuitenkin tiukkenevat, eikä yksityisestä rahoituksesta ole minkäänlaisia takeita.)


Erittäin huolestuttava oli se vähättelevä henki, jolla rehtorimme uudistukseen suhtautui: ulkopuolisten merkitystä on liioiteltu, käytännössä uudistus ei itse asiassa ole kovinkaan suuri, rehtori tulee joka tapauksessa olemaan professori, olipa tämä lakiin kirjattu tai ei, ja niin edelleen. Psykologisesta näkökulmasta uudistus asettuu tässä peräti kummalliseen valoon: jos hallinnonuudistus kerran on käytännössä näin vähämerkityksinen, miksi ylisummaan siihen ryhtyä? Miksi yrittää väen vängällä runnoa läpi henkilöstön ja opiskelijoiden keskuudessa näin ilmeisen epäsuosittu ja vastahankaa herättävä organisaatiomuutos? Professori J.P. Roosin kahden päivänä aikana valtiotieteellisen professorien keskuudessa suorittama pikakysely puhuu karua kieltään siitä, kuinka "laajaa" kannatusta tämä muutos henkilökunnan keskuudessa nauttii: 36 professorista sähköpostikyselyyn vastasi 25, joista vain yksi kannattaa lakia ja kaikki vastustavat hallinnonuudistusta. Tämän luulisi jo herättävän huolestusta Arkadianmäelläkin.


Suurta luottamusta ei myöskään herätä se, että juristi Wilhelmsson vetosi lain soveltamisessa jatkuvasti soveltajien hyvään tahtoon ja väitti kritiikin kumpuavan suurelta osin tiedeyhteisössä vallitsevasta keskinäisen luottamuksen puutteesta: jos me kaikki vain luottaisimme toisiimme enemmän, kaikki järjestyisi. Kovin kaunista, mutta kuten yliopistonlehtori Mira Tuominen tilaisuudessa osuvasti huomautti, lain tarkoitus on nimenomaan suojella meitä tilanteessa, jossa hyvää tahtoa ei parhaassa mahdollisessa maailmassa enää löydykään (kuten kaikki Dantea lukeneet hyvin tietävät, tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla). Hivenen kärjistäen voitaisiin väittää, että lain tehtävänä on suojella meitä juuri toisten "hyväntahtoisuuden" seurauksilta ("hyvää tahtoa", kuten "demokratiaakin", kun näet on niin monenlaista…).


Kansleri Niiniluotoa taas tekisi paikoin mieli syyttää suoranaisesta populismista: kuten hän hyvin tietää (vaikka tilaisuudessa muuta väittikin), yliopistojen nimellinen irrottaminen valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta ei suinkaan merkitse niiden irrottamista tuottavuustavoitteesta eli jostakin vaaditut säästöt joka tapauksessa nipistetään. Toisaalta Niiniluodolta on melkoista hurskastelua esittää, että nykylaki vapauttaisi meidät esim. uuden palkkausjärjestelmän tapaisista valtionhallinnon "pakkouudistuksista", kun itse on kyseistä uudistusta rehtorina ollut paitsi puolustamassa myös aktiivisesti ajamassa - UPJ:n "oikeudenmukaisuuttahan" Niiniluoto marssitti aikoinaan perustelemaan kokonaisen filosofiarmeijan Aristoteleesta John Rawlsiin ja Axel Honnethiin (ks. esim. http://www.valt.helsinki.fi/blogs/patomaki/post4.htm - Niiniluodon vastaus Martti Koskenniemelle ja Heikki Patomäelle; ks. myös sitä seuraava keskustelu, jossa Niiniluodon tapa tulkita näitä filosofeja - eritoten Aristotelesta - asetetaan varsin vakuuttavin argumentein kyseenalaiseksi).


Äärimmäisen kuvaava olikin yliopistouudistushankkeen projektinjohtajan Ulla Mansikkamäen toteamus, että yliopistolain mukanaan tuoma lisääntynyt taloudellinen vastuu olisi tavallisille opiskelijoille ja henkilökunnalle "liian raskas" – siksi sitä kantamaan tarvitaan leveämpiä hartioita. Laitostasolla tämä varmasti jossain määrin päätee. Sen sijaan suurinta taloudellista vastuuta kantavan elimen eli hallituksen osalta perustelut suoraan sanoen kummastuttavat. Jos hallitukseen kerran valitaan pelkkiä yliopiston omia dosentteja, ja rehtorikin on itsestään selvästi professori (kuten Helsingin yliopistossa kuulemma "ilman muuta" tulee olemaan, tässä meidän on vain luottaminen rehtori Wilhelmssonin lupauksiin, jotka tosin eivät sido tulevia sukupolvia, eivät edes yliopiston seuraavaa hallitusta), herää kysymys, miksi näiden ihmisten vastuunkantokyky tai yliopiston talousasioiden hallinta olisi jotenkin ratkaisevasti eri tasolla kuin muiden yliopistoyhteisön jäsenten? Miksi esimerkiksi yliopiston ulkopuolella työskentelevä dosentti kykenee kantamaan vastuuta paremmin kuin yliopistossa työskentelevä dosentti? Ymmärtäköön ken taitaa.


Tässä on joka tapauksessa meidän tulevan autonomiamme aste - juuri paremmin sitä ei olisi voinut kiteyttää edes lain vastustaja.



perjantai 30. tammikuuta 2009

Yliopisto ja ”vuosisadan uudistus”

Kuvitellaanpa tilanne, jossa eduskunnassa äänestykseen tuotaisiin seuraavansisältöinen perustuslakiuudistus:



Suomen eduskuntaa ei enää valittaisikaan kansanvaaleilla, vaan sen valitsisivat esimerkiksi puolueiden johtoelimet. Maan hallitukseen valittaisiin sääntömääräisen kiintiön kautta puolet eduskunnan ”ulkopuolisia” jäseniä. Pääministerin ei tarvitsisi olla ylioppilas eikä kansanedustaja. Hallitus ei olisi vastuussa eduskunnalle eikä eduskunta pystyisi erottamaan hallitusta. Kuvitellaanpa nyt lisäksi tätä järjestelyä perusteltavan sillä, ettei kansanedustajia mitenkään voi päästää tekemään maan taloutta koskevia päätöksiä, koskei heidän kompetenssinsa millään moiseen riitä. Ja edelleen, että lakiuudistuksesta kansanedustajilta aiemmin pyydetyt lausunnot ja kritiikit olisi arkistoitu suoraan niitä lukematta tai kommentoimatta, minkä jälkeen uudistus esitettäisiin tehtäväksi siksi, että kansanedustajat nimenomaisesti ovat sellaista vaatineet.



Luuletteko, että tämänsisältöinen perustuslakiuudistus menisi tällaisten perustelujen ryydittämänä eduskunnassa helposti läpi? En minäkään. Yliopistolla näin sen sijaan uhkaa käydä, mikäli eduskunta hyväksyy sille vastikään jätetyn esityksen uudeksi yliopistolaiksi.



Yliopistolain muuttamisen suurena porkkanana on kangastellut lupaus yliopistojen taloudellisen autonomian lisääntymisestä. Tätä tuskin vastustaa kukaan, sillä mahdollisuus irrottautua edes osittain valtion taloudellisesta ohjauksesta on todella houkutteleva. Parhaassa tapauksessa se olisi voinut merkitä esimerkiksi irtautumista valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta sekä laitosten määrärahojen sitomisesta niillä tuotettujen tutkintojen määrään.



Vaan kuinka onkaan käymässä? Sen sijaan, että yliopistoille luvattu taloudellinen autonomia lisääntyisi, ne joutuvat uuden lain myötä entistä tiukemmin opetus- ja valtiovarainministeriöiden talutusnuoraan. Paitsi että tulostavoitteesta määrätään entistä tiukemmin ”sovittavaksi” ministeriöiden ja yliopistojen kesken, ministeriö saa yksimielisyyden puuttuessa valtuudet päättää yksin yksittäisen korkeakoulun määrällisistä ja laadullisista tavoitteista.



Tätä luvalla sanoen ”orwellilaista” konsensusmenettelyä on lisäksi pönkitetty erilaisilla sanktioilla, kuten mahdollisuudella periä jo myönnetyt (ja käytetyt!) varat takaisin, mikäli asianomainen korkeakoulu ei kykene raportoimaan tuloksistaan ”ministeriön määräämällä tavalla”. Kun valtion rahoitus on lisäksi sidottu jo etukäteen jälkijättöiseen ”yliopistoindeksiin”, joka ei kompensoi edes ansiotason nousua, on yliopistojen julkinen rahoitus kutistumassa entisestään.



Lisäksi tämä fiktiivinen taloudellisen autonomian lisääntyminen on kuitenkin kytketty äärimmäisen hämäräksi jäävällä logiikalla sellaiseen hallintomalliin, joka viimeistään romuttaa haaveet yliopistosta jonkinlaisena oppineiden kollegiaalisena yhteisönä. Tässä mallissa valtaa käyttävät rehtori (jonka ei enää tarvitse olla professori eli tulla yliopistoyhteisön sisältä) sekä hallitus, jonka jäsenistä niin ikään puolet määrätään nimitettäväksi yliopiston ulkopuolelta. Hallituksen ulkopuoliset jäsenet valitsee yliopistokollegio, jota itseään ei kuitenkaan enää välttämättä valita vaalilla. Lisäksi hallitus ei nimityksensä jälkeen enää ole minkäänlaisessa vastuussa kollegiolle, joka ei myöskään kykene erottamaan hallitusta, tehtiinpä siellä millaisia nahkapäätöksiä hyvänsä.



Hallituksen kokoonpanoa hallintomallin puuhamiehet ja -naiset ovat sinnikkäästi puolustelleet sillä, että yliopistokollegiolle jää oikeus nimittää nämä ulkopuoliset eli valita hallitukseen mieleisensä (olletikin sivistyneet, korkeatasoiset ja yliopiston erikoislaatua ymmärtävät) päättäjät. Mutta mihin tällaista oikeutusta ylipäätään tarvitaan? Miksi on tarpeen erikseen korostaa, että ulkopuoliset saavat olla sellaisia kuin yliopisto haluaa? Juuri sen vuoksi, etteivät he: a) aidosti ole sitä, koska yliopisto haluaisi säilyttää hallituksessa enemmistön sen omilla edustajilla, ja b) koska aina on mahdollista, että hallitukseen valitaankin päättämään ihmisiä, jotka paljastuvat sivistymättömiksi ja vaarallisiksi tomppeleiksi. Diktatuurit ovat kautta aikain saaneet alkunsa juuri näin: tehdään perustuslain muutos antamatta mahdollisuutta avoimeen ja demokraattiseen keskusteluun.



Ainoa perustelu, joka hallintomallin muuttamiselle on ylipäätään esitetty, on ollut vetoaminen jonkinlaiseen yliopistoyhteisön jäsenten älylliseen ”alaikäisyyteen” talousasioissa: yliopiston talous on muuttumassa ”niin vaikeaksi”, ettei siitä enää professoristasoinen toimija selviä edes kollegojensa avustuksella. Tarvitaan liiketaloudellista ”huippuosaamista” – sellaista kovan luokan know how:ta, jonka tuloksista me kaikki olemme viime aikoina päässeet talouden saralla nauttimaan. Kylläpä tulee turvallinen olo, kun voi uskoa myös yliopiston tällaisten ammattiosaajien käsiin sen sijaan, että siellä mellastaisi joukko korkeasti koulutettuja, demokraattisilla vaaleilla valittuja höyrypäitä, jotka voisivat vaikka vahingossa päätyä palkkaamaan laitoksilleen lisää opetushenkilökuntaa!



Tilanteen kafkamaisuutta lisää se, että koko pakettia tarjoillaan nyt yliopistoille niiden ”omana tahtona”. Tämä asia olisi kohtuullisen helppo testata pikaisella kansanäänestyksellä: käsi pystyyn ne, jotka ovat tyytyväisiä nykyiseen lakiesitykseen! Veikkaanpa, että ainoat pystyyn nousevat kädet löytyisivät ainakin Helsingissä rehtoraatista ja hallintojohtajan toimistosta. Juuri tässä on se "yliopisto", jonka kanta lakiin on kirjattu. Yliopistoväki on tässä prosessissa ollut mukana lähinnä johdon järjestämissä tiedotustilaisuuksissa - kuulemassa jo tehdyistä päätöksistä.



Tietenkin myös ministeriö on kierrättänyt lakiehdotuksensa yliopistoissa tavanomaisella kosmeettisella ”lausuntokierroksella”. Yliopistojen ehdotuksesta antamat pakkilaatikolliset kriittisiä lausuntoja on tämän jälkeen mitä ilmeisimmin uusiokäytetty eduskunnan saunan lämmityksessä, sillä uutta lakiesitystä ne eivät ainakaan ole päässeet häiritsemään. Pienenä muistutuksena tällaisten eksoottisten arkistoasiakirjojen olemassaolosta siteerattakoon muutama kappale Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kolmen dekaanin 11.12.2008 allekirjoittamasta kriittisestä lausunnosta – tässä siteerattu vaatimaton pätkä koskee siis pelkästään lakiesityksen 6. lukua (”Yliopistojen ohjaus ja rahoitus”); koko lausunto on huomattavasti pidempi.



”…jopa nykyiseen tilanteeseen verrattuna se kaventaa yliopistojen omaa päätäntävaltaa sekä lisää raskasta byrokratiaa ja ministeriön tiukkaa hallintovalvontaa. Ehdotus myös heikentää yliopiston taloudellista asemaa ja johtaa alikompensoivan indeksin takia määrärahojen jatkuvaan suhteelliseen supistumiseen, mikä kurjistaa yliopistojen toimintaedellytyksiä.”



Tätä lisääntyneen autonomian ihanuutta!



Lisäksi virkasuhteiden muuttuminen työsuhteiksi antaa myös henkilökunnalle aivan uudenlaisen "autonomian" – työsuhteessa meistä kaikista tulee villejä ja vapaita, joustavasti palkattavia ja yhtä joustavasti pois potkittavia. Kaikki ikävät, nipottavat "toisinajattelijat", kaikki itsestään liikoja luulevat suunsoittajat ja puolivillaiset systeemikriitikot voidaan pientä sakkoa vastaan passittaa pöpelikköön ja korvata laitosten tarpeita paremmin ymmärtävillä sävyisillä myötä-ajattelijoilla.



Kauhuskenaarioitako? Varmasti. Mutta vuosikymmenten kokemus ministeriöiden uudistuspuuhista yliopistolla vahvistaa yksiselitteisellä tavalla, että lähtökohdaksi kannattaa aina asettaa pahimman vaihtoehdon toteutuminen.



Arvosteltavaa yliopistolta toki löytyy. Ensimmäinen kritiikin paikka löytyy peilistä: kuinka tähän on jouduttu? Miksei vastarintaan ole herätty aikaisemmin? Miten yliopistoa voivat tällä hetkellä johtaa tahot, jotka henkilökunta ja opiskelijat kokevat pikemminkin vastustajikseen kuin yhteistä asiaa ajaviksi huolestuneiksi kollegoiksi? Miksi kaikkein pahimmat kauhuskenaariot ovat paraikaa matkalla laiksi? Kuinka tämä prosessi on mahdollista pysäyttää?



Lainsäätäjän ja ratifioijan vastuu on tässä tapauksessa kuitenkin ohittamaton. Tätä vastuuta tulisi siivittää vanhan tutun ohjenuoran: mikä tahansa laki, jonka soveltamisessa joudutaan luottamaan soveltajien valistuneisuuteen tai hyväntahtoisuuteen, on susi jo syntyessään.



Eilen Porthanian täpötäydessä luentosalissa koin kuitenkin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olevani taas yliopistolla sanan vanhassa, aidossa merkityksessä: osana moraalista yhteisöä, jonka perusta on avoin keskustelu.



Vain sellainen yhteisö voi saada aikaan aidon ja oikean muutoksen, johon ketään ei tarvitse erikseen ”sitouttaa”.


lauantai 6. joulukuuta 2008

Tuottavuus ja ikuiset arvot

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen on sillä tavalla suomalainen mies, että hän ei herkästi hötkyile. Alkusyksystä Katainen rauhoitteli pörssimaailman hermoilijoita toteamalla, etteivät Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden ongelmat kosketa Suomea, koska meillä talouden fundamentit ovat kunnossa. Lokakuussa, keskellä maailman finanssijärjestelmän syöksykierrettä, hän todisteli järkähtämättömän rauhallisena, ettei valtion budjettia ole mitään syytä lähteä muuttamaan. Puoluetoverinsa Sauli Niinistön epäilyt veronkevennysten järkevyydestä tässä taloudellisessa tilanteessa hän kuittasi pari viikkoa myöhemmin julistamalla, että veronkevennykset on toteutettava nimenomaan nyt, jotta kansa ryntäisi sankoin joukoin marketteihin tuhlaamaan prosentin verran kohonneita veronpalautuksiaan kulutushyödykkeisiin. Ja valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa arvostelleet hallituskumppaninsa hän palautti vastikään ruotuun ilmoittamalla, että ohjelma viedään läpi, koska talouden pitkiin linjoihin eivät “satunnaiset suhdannemyrskyt” saa vaikuttaa. Lyhyesti sanottuna, jumalan puolelta asia on nyt “loppuun käsitelty”.

Tämä olympolainen tyyneys istuu toki mainiosti kokoomuksen uuteen imagoon - julistautuihan puolue puheenjohtajansa suulla vastikään maailman ensimmäiseksi platonilaiseksi puolueeksi, joka on onnistunut karistamaan yltään maallisten luokkaerojen mudan ja siirtynyt olemisen suuressa ketjussa seuraavalle tasolle, ikuisten arvojen taivaaseen. Siksi suhdannevaihteluiden yläpuolelta talouden ajattomia liikelakeja tarkkaileva puoluejohtaja ei anna edes Etelärannasta kantautuvien vienojen elvytyspiipitysten häiritä universuminsa kosmista rauhaa. Veronkevennykset ja julkisen sektorin supistukset kuuluvat kokoomustaivaan ikuisiin, pyhiin arvoihin, niihin eivät maisten merien mainingit ulotu (ja miksi ulottuisivatkaan, kun oppositiossakin paneudutaan vain “unelmoimaan ja menestymään”?).

Tästä ikuisuuden sfääreistä kaikaavasta arvojulistuksesta huolimatta taannoinen A-talk -ohjelma (27.11.2008), jossa hallitus ja oppositio keskustelivat maamme talouden tilasta, sai minut jälleen kerran vahvasti epäilemään jumalasta seuraavan täyspäisyyttä, mutta myös hänen rehellisyyttään.

Julkisen sektorin supistamiseksi nikkaroidun valtionhallinnon tuottavuusohjelman ilosanomaa Katainen laajensi kertomalla, että monissa julkisen sektorin laitoksissa työviihtyvyys on itse asiassa lisääntynyt “tuottavuusohjelmasta huolimatta”, mikä Kataisen pettämättömän logiikan mukaan todistaa, että “oikein sovellettuna” tuottavuusohjelma voi lisätä organisaation tehokkuutta ja työviihtyvyyttä. Todistelu on jo sinänsä mielenkiintoinen: ensin viihtyvyyden todetaan lisääntyvän tuottavuusohjelmasta
huolimatta, minkä jälkeen viihtyvyyden lisääntyminen luetaan ohjelman ansioksi. Lisäksi huomiota kiinnittää kuitenkin loppulausekkeen ehto “oikein sovellettuna”, joka jättää todisteluun loogikkojen “Kataisen aukkona” tunteman porsaanreiän: jos viihtyvyys ei lisäänny, pulmalaatikosta pomppaa aina näsäviisas vieteri-Katainen, joka ilmoittaa, että ohjelmaa ei ole sovellettu oikein. Psykologien tarjoaman riittämättömän motivaation ohella syytä on tässä tapauksessa kuitenkin haettava pulmalaatikon Katais-päästä: ohjelman soveltamistavasta kun ei juuri ole sen kohteeksi joutuneiden organisaatioiden kanssa neuvoteltu. Tässä tilanteessa “oikein sovellettuna” tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä tai toiminnalta, jota nuorisokielessä on tapana kuvata v-alkuisella teonsanalla.

Ikuisten arvojen näkökulmasta Kaiken Ytimessä on kuitenkin Olympoksen vartijan huoli maamme tulevan väestönkehityksen aiheuttamasta yksityisen sektorin luhistumisesta. Kataisen innovaattorinaivoissa väikkyy kauhukuva, jossa eläkkeelle jäävien osuuden kasvaessa julkinen sektori “vie maasta kaiken koulutetun työvoiman” ja “yksityiselle sektorille ei jää mitään“. Mutta onko tässä logiikassa järjen hiventäkään, jos sillä yritetään perustella esimerkiksi valtion tutkimuslaitoksille tuottavuusohjelmassa kaavailtuja leikkauksia? Mitä tehtäviä voisivat yksityisellä sektorilla hoitaa esimerkiksi leksikologian, saamen kielen tai Itämeren tutkijat? Nimenomaan korkeaa koulutusta vaativat asiantuntijatehtävät ovat tyypillisesti sellaisia, että julkisen sektorin kannalta elintärkeälle asiantuntemukselle ei yksityisellä sektorilla yksinkertaisesti ole kysyntää. Jos tällaisesta asiantuntemuksesta halutaan maassamme kokonaan luopua ja nuorisoa ohjata vastaavasti esimerkiksi kaupallisille tai teknisille aloille (kuten nyt näyttää olevan asianlaita, kun katsoo, millaisia julkisia investointeja Aalto-korkeakouluun on tehty), tämä olisi rehellisyyden nimissä sanottava suoraan, jotta Suomen nuoriso ymmärtäisi ajoissa valita joko koulutusalansa tai maansa oikein.

Tässä tapauksessa maamme yliopistot tulisi lisäksi kiireimmän kaupalla vapauttaa kaikista valtion asettamista tuottavuusvaatimuksista, koska onhan tyystin nurinkurista panna esimerkiksi suomen kielen tai assyriologian laitosten määrärahat riippumaan niissä tuotettujen tutkintojen määrästä, kun toisella kädellä leikataan samanaikaisesti niistä valmistuvilta tutkijoilta työpaikat pois. Toinen vaihtoehto olisi tietysti supistaa jyrkästi laitoksille asetettuja tuottavuustavoitteita, erityisesti tohtoreiden osalta. Sillä tunnettu tosiasia on, että Suomessa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tohtorit eivät työllisty yksityiselle sektorille toisin kuin monissa muissa maissa - ehkä on niin, että suomalaisen kauppatieteilijän on vaikea hyväksyä esimiehekseen filosofian tohtoria, syitä voi kukin miettiä tykönään. Maailman mittakaavassa tämä voisikin olla virkistävän “innovatiivinen” ja “toisenlainen” ratkaisu: supistetaan korkeasti koulutettujen määrää ja ohjataan lisää työvoimaa… minne? Putkiasentajiksi ja siivoojiksi? Nämä taitavat nimittäin olla niitä ainoita yksityisen sektorin työpaikkoja, joihin lomautukset eivät vielä ole iskeneet.

Olennaista on kuitenkin se, että vastuulliset aikuiset eivät tässä tilanteessa anna nuorisolle virheellisiä signaaleja. Sellaiset aiheuttavat vääriä uravalintoja ja henkilökohtaisia tragedioita, turhautumista, masennusta ja nuorten miesten tapauksessa arvaamatonta väkivaltaa. Kertokaa siis, hyvät hallituspuolueet, avoimesti omia valintojanne ohjaavista ikuisista arvoista opintojaan suunnitteleville nuorille, jotta he ajoissa tajuaisivat, mitä kannattaa tehdä: nuoret, me täällä hallituksessa emme arvosta humanistista ja yhteiskuntatieteellistä perustutkimusta, vaan tulemme karsimaan jatkossakin julkisen sektorin työpaikkoja juuri näiltä alueilta. Hankkikaa siis itsellenne vahva luonnontieteellinen, tekninen tai kaupallinen peruskoulutus, niiden alojen yrittäjiä Suomi tarvitsee, sillä ne alat pitävät myös julkista (tuottamatonta ja turhaa) sektoria pystyssä. Te muut voitte kaikin mokomin koota kimpsunne ja kampsunne ja muuttaa vaikkapa Itä-Afrikkaan, siellä on kuulemma vielä joitakin kiehtovia alkuasukasheimoja ja vähän tutkittuja suahilin paikallismuunnoksia jäljellä. Teitä tuottava kilpailu-Suomi ei tarvitse kuin korkeintaan imagosyistä, mutta sen tarpeen tyydyttämiseen riittää muutama fasadiegyptologi ja pari hyväkäytöksistä poliittisen historian tutkijaa.

Eikö tämä olisi rehellistä ja suoraa puhetta, valtiovarainministeri Katainen? Katsokaapa vaikka, millaista keskustelua Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen henkilöstösupistukset ovat synnyttäneet Kauppalehden keskustelupalstoilla - “suojatyöpaikka” on siinä keskustelussa aika usein toistuva käsite. Luulisin, että prosentuaalisesti suurin osa tämän lehden lukijoista tulee nimenomaan teidän puolueenne äänestäjäkunnasta. Olkaa siis rehellinen, äänestäjänne ja Suomen opiskeleva nuoriso luottavat teihin!

Ai niin, ja hyvää itsenäisyyspäivää.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Henkilöstövähennykset – uusi kiehtova mahdollisuus?

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Keskustaoikeistolainen talkoohallituksemme on ”tuottavuuden” kasvattamisen nimissä siirtämässä lääkelaitosta Kuopioon, nipistämässä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen henkilöstöstä sekä työvoimatoimistojen työntekijöistä kolmanneksen pois ja viemässä kroonisesta resurssipulasta kärsivää yliopistolaitosta yhä syvemmälle ahdingon syövereihin ulottamalla laskennallisen tuottavuusvaatimuksensa myös Akatemian käytäville (toisin kuin opetusministerimme on aiemmin antanut ymmärtää, yliopistojen irrottaminen valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta ei suinkaan merkitse niiden vapauttamista valtion virastoille asetetusta tuottavuustavoitteesta - nerokasta, vai mitä?)

Vaan kuinka vastaakaan valta valittajalle? Tämän saimme konkreettisesti tuta maanantaisella opetusministeriön audienssilla, jossa Kotuksen ja SKTL:n edustajina luovutimme ministeri Sarkomaalle ja ylijohtaja Karjalaiselle Kotuksen henkilöstösupistuksia vastustavat adressit (toisen allekirjoittajina yli 9000 yksityishenkilöä, toisessa puolestaan 14 järjestöä, mukana liittoja äidinkielenopettajista kirjailijoihin ja journalisteihin).

Saimme tietenkin kuulla olevamme ”tärkeällä asialla”, jakamassa ”yhteistä syvää huolta”, mutta toisaalta, kuten opetusministeri kaunopuheisesti totesi, valtionhallinnon tuottavuusohjelma on ”haasteellinen”, minkä vuoksi on erityisen tärkeää, että sen ”tavoitteista pidetään kiinni kaikilla hallinnonaloilla” (tietenkin täysin riippumatta siitä, kuinka älykkäitä po. tavoitteet ovat, sehän on selvää, riittää että ne on hallitusohjelmaan kirjattu, siellä ovat ja pysyvät kuin paska Junttilan tuvan seinässä). Ministeri unohti kuitenkin kaiken sykähdyttävän empaattisuutensa keskellä mainita, että tässäkin asiassa toiset ovat hivenen tasa-arvoisempia kuin toiset. Näin kauppa- ja teollisuusministeriön Pekkarinen voi kylmästi ilmoittaa, että tässä taloudellisessa tilanteessa tuottavuusohjelman tavoitteita on ilman muuta tarkistettava hänen hallinnonalallaan, kun taas työ-, opetus-, oikeus- sekä sosiaali- ja terveysministeriön hyväkäytöksiset naisministerit tyytyvät vikisemään vienosti VM:n poikien viedessä. Hienoa siskot, kannattaa rikkoa lasikatto, jotta pääsisi Jyrki Kataisen kynnysmatoksi!

Syvä, jaettu huoli on ministeriaudiensseilla toki se tavanomainen lähtötilanne (toisinaan ministeri vaikuttaa niin huolestuneelta, että häntä tekisi suorastaan mieli mennä lohduttamaan). Vielä koskaan en sen sijaan ole törmännyt vallanpitäjiin, joiden mielestä 30 prosentin henkilöstövähennykset ovat oiva tapa vahvistaa tutkimuslaitoksen toimintaa. ”Tarkoituksena ei suinkaan ole kotimaisten kielten tutkimuksen heikentäminen, vaan nimenomaan haluamme pohtia teidän kanssanne yhdessä, kuinka tutkimusta voitaisiin vahvistaa entisestään”. Näin ilmeisen epätotuuden edessä jyrmyinkin karvalakkilähetystön edusmies mykistyy. Että vahvistaa? Tarkoituksena on todellakin vahvistaa? Ja vielä yhdessä? Hetken tuntuu siltä kuin jotakin erittäin olennaista universumin liikelaeista olisi jäänyt fysiikantunnilla ymmärtämättä.

Kunnes tajuaa, ettei näitä ihmisiä kiinnosta kotimaisten kielten tutkimus (mitäpä sairaanhoitaja ja lääkäri voisivat asiasta ymmärtää?). Heitä eivät liioin kiinnosta delegaation edustajien mielipiteet tai perustelut - eivät edes vammaiset lapset, vaikka tämäkin vähäväkisten vara-armeija marssitettiin jälleen kerran näyttämölle kielentutkijoiden ahneuden vertauskuvaksi. Heidän ainoa tavoitteensa on selviytyä piinallisesta tilanteesta mahdollisimman vähäisin imagotappioin.

Sillä juuri imago on tämän pelin ainoa panos. Se samainen ”brändi”, jonka viilaamiseksi Suomi-kuvan kimpussa huhkii paraikaa kokonainen leegio korkeapalkkaisia yliopistomiehiä ja huipputason liikejohtajia. Se säkenöivien mielikuvien taivas, jota ei missään nimessä saa päästää tummumaan - jos kansainväliset finanssimarkkinat meille jotakin ovat opettaneet, niin ainakin tämän. Sillä imagojen luhistuessa reaaliset valtataseet ovat köykäistä tavaraa.

Siksi opetusministeri ja ylijohtaja puhuvat hetkessä mustan valkoiseksi - jopa niin valkoiseksi, että Karjalainen näkee Kotuksen edessä olevat muutokset ”kiehtovana mahdollisuutena”. Asia siirretään nyt laajapohjaiseen työryhmään, jonka epäkiitollisena tehtävänä on tässä tilanteessa laatia ehdotukset ”Kotuksen toimintojen ja korkeatasoisen osaamisen vahvistamiseksi”. Työryhmässä ”arvioidaan” myös se, ”millaisia tuottavuusvaatimuksia” Kotukseen voidaan kohdistaa - tuottavuusvaatimukset eivät toisin sanoen katoa mihinkään, vain niiden mittakaavaa on tarkoitus hivenen rukata.

Sallittakoon minun esittää valistunut arvaus prosessin tulevasta kulusta. Työryhmä, jonka jäseniksi nimitetään muutama valtionhallinnon karaistunein tuottavuustykki sekä pari Kotuksen edustajaa, vatvoo ensin tilannetta vähintään tulevaan syksyyn, sen jälkeen todetaan ”yhdessä”, että tutkimuskeskuksesta voidaan vähentää 20-25% henkilöstöstä ilman, että sen ”ydintoiminnot” kärsivät (pieniä myönnytyksiä on sentään tehtävä, tämähän on politiikkaa, vai mitä?). Koska kukaan ei tässä vaiheessa enää jaksa tapella vastaan, 20-25% niellään pitkin hampain - eihän tässä nyt sentään kenellekään olla potkuja antamassa, sehän on selvää!

Juuri näin prosessi on edennyt yliopistolla. Kolme neljä organisaatiorakennetta perusteellisesti ravistelevaa muutosta peräkanaa ja päälle resurssien järjestelmällinen vähentäminen. Käsittelyä jatketaan viisi kuusi vuotta säälimättömällä intensiteetillä. Siinä saunassa kypsyy kuulkaa karaistuneinkin ”muutosvastarinta”.

Äänestäkää siis hyvät ihmiset myös ensi vaaleissa kokoomusta ja keskustaa. Seuraavana aluepoliittisena toimenpiteenä keskusta voisi hajauttaa osan ministeriöistä muualle Suomeen (Pohjoisen kasvukeskus Rovaniemi olisi kerrassaan loistava sijoituspaikka valtiovarainministeriölle!) ja kokoomus puolestaan yksityistää myös työvoimahallinnon ja vankeinhoidon, että saataisiin vihdoin ja viimein nämäkin sektorit tuottamaan!

maanantai 17. marraskuuta 2008

Intoa yliopistolle?

Olin vähällä tukehtua aamukahviini tänään, kun sain Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta lukea, kuinka uuden Aalto-yliopiston hallitukseen valittu Metsäteollisuuden toimitusjohtaja Anne Brunila näkee uuden opinahjonsa mahdollisuudet. "Pitäisi saada ympäristö, joka houkuttelee ihmisiä ja on innostava. Että saataisiin jotain tällaista uudenlaista intoa akateemisellekin puolelle". Akateemisellekin puolelle! Ikään kuin innon puuttuminen olisi keskeisin yliopistolaitoksen tämänhetkisistä ongelmista! Miten ihmeessä Brunila kuvittelee, että maamme yliopistojen alipalkattu ja ylityöllistetty henkilökunta olisi tähän mennessä tehtävistään suoriutunut, ellei palavaa innostusta työn sisältöön olisi ollut?

Esimerkiksi Helsingin yliopisto on kaikilla mahdollisilla mittareilla arvioituna kasvattanut ns. "tuottavuuttaan" huimasti viimeisen viidentoista vuoden aikana, jolloin henkilökunnan määrä on pysynyt käytännöllisesti katsoen ennallaan tai jopa supistunut, kun taas opiskelijamäärät ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Uusien tohtori- ja maisteritutkintojen määrän huikea kasvu olisi tuskin ollut mahdollista ilman tuhansien ihmisten innostunutta työpanosta, jossa ylityötunteja ei juuri ole laskettu. Jos yliopistolta jotain on puuttunut, niin resursseja. Ja me kaikki tiedämme, kuinka valtiovalta on tähän huutoon vastannut: kaatamalla kaikki liikenevät resurssit yhdelle toimijalle ja leikkaamalla muiden resurssit minimiin.

Entäpä Brunilan peräänkuuluttama "innostava ympäristö"? En parhaalla tahdollanikaan voi nähdä, kuinka tällaista "ympäristöä" voisi edustaa VM:n keinotekoisella mahtikäskyllä luotu virtuaalinen megalaitos, joka lisäksi fyysisesti sijaitsee kolmessa eri paikassa. Siinä on tulevalla rehtorilla tekemistä, kun juoksee innostamassa väkeä Otaniemestä Arabianrantaan! Haaste kasvaa lisäksi aivan uuteen mittaluokkaan, jos tehtävänä on nostaa Aalto-yliopisto kymmenessä vuodessa edes 100 parhaan joukkoon tuolla surullisenkuuluisalla Shanghain ranking-listalla, jolla tätä "huippuhanketta" on poliittisesti perusteltu väsymykseen saakka - vasitenkin, kun ottaa huomioon hankkeessa mukana olevien korkeakoulujen nykysijoituksen kyseisellä rankingilla (vuonna 2008 TKK sijalla 451, Hgi:n kauppakorkeakoulu ei laisinkaan 500 parhaan joukossa).

Ilmeisesti myös opintojen ohjaus, joka Brunilan mukaan on Suomessa "surkealla tasolla", saadaan parhaiten korjautumaan niin, että kaadetaan kaikki julkiset varat yhdelle laitokselle. Varmaankin tällä tavoin päästään jo lähelle "sentyyppistä henkilökohtaista ohjausta, mitä Yhdysvaltain parhaissa yliopistoissa on"? Me muut saamme ilmeisesti edelleenkin tyytyä surkeaan tasoomme, kun ei parempaakaan ole tässä epäinnovatiivisessa ja epäinnostavassa ympäristössä tarjolla.

Viimeisenä ongelmana, jonka Brunila suomalaisten yliopistojen toiminnasta keksii, on niiden byrokraattisuus; ”Kun suoriutumista mitataan tutkintojen määrällä, niin ehkä siinä vähän unohtuu se laatu”. Ihanko totta? Ja mikä ihme on voinut saada yliopistot omaksumaan näin byrokraattisen toimintamallin? Josta uudessa, osin yksityisin varoin rahoitetussa megainnostavassa toimintaympäristössä nyt kiireimmän kaupalla hankkiudutaan eroon (Aalto-yliopiston ”tuottavuutta” tullaan mitä ilmeisimmin arvioimaan vain ja ainoastaan laadulla – onnea yritykselle!). Tämän tutkintojen määrällä mitatun ”tuottavuuden” ja laitosten määrärahojen pakkoavioliiton on korkeakoululaitokseemme tuonut valtiovarainministeriö, jossa 1990-luvulla innostuttiin kovasti ”New Public Management”:in nimellä tunnetusta julkisen sektorin tuottavuutta parantamaan nikkaroidusta uusliberalistisesta ohjelmasta. Ohjelman kantavana ideana on panna julkinen sektori toimimaan samoilla kriteereillä kuin yksityiset yritykset eli luoda markkinat sinnekin, missä luontevaa tuotetta, myyjää tai asiakasta ei ole. Tätä oppia on sovellettu viime vuosina järjestelmällisesti valtionhallinnossa poliisilaitoksista hätäkeskuksiin, yliopistoista sairaaloihin ja sosiaalipalveluihin tunnetuin tuloksin. Väki vähenee, mutta pidot eivät jostain syystä parane.

Kirsikkana tässä pahassa kakussa on ollut "valtionhallinnon tuottavuusohjelmana" tunnettu hölmöily, jota Matti Vanhasen hallitus vie valtiovarainministeri Kataisen johdolla läpi suorastaan kiehtovalla jääräpäisyydellä, kansainvälisten asiantuntijoiden ja jopa itse palkkaamiensa konsulttien kriittisistä argumenteista piittaamatta. Tällä ohjelmalla valtionhallinnosta on määrä vähentää lähes 15 000 henkilötyövuotta vuoteen 2015 mennessä ja se on jo nyt johtanut esimerkiksi sektoritutkimuslaitosten katastrofaaliseen alasajoon (viimeisimpänä Merentutkimuslaitos ja paraikaa giljotiinia odotteleva Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, josta vähennetään kolmannes käytössä olevista viroista vuoteen 2015 mennessä). Sivistyksestä ei tässä tilanteessa voi puhua enää parhaalla tahdollakaan, mutta jos edes hitusen tervettä järkeä saisi hallituksen toimiin ovella kolkuttavan laman kynnyksellä, niin jo siitä köyhä kiittäisi polvillaan.

Vaan ei hätää, kun opetusministeriltä tästä asiasta tivaa, jo tupsahtaa virtuaalilaatikkoon vastaus, jossa tämä ”haastava” tilanne käännetään nykyhallinnon tyypillisellä eristiikalla suoranaiseksi tutkimustyötä vahvistavaksi tekijäksi. Ja koska ”pienimpienkin virastojen on kannettava osansa” hallituksen omatekoisesta ”taakasta” ja koska kotimaisten kielten tutkimuksen tukeminen veisi opetusministerin mukaan vammaisilta lapsilta mahdollisuuden opetukseen ja hyvinvointiin valtion kouluissa, ei muuta mahdollisuutta oikeastaan jää. Ei taatusti, näillä premisseillä. Kukapa haluaisi viedä vammaisilta lapsilta mahdollisuuden tasa-arvoiseen elämään, niin paatunut on tuskin laiskinkaan kotimaisen kielen tutkija! Kiinnostavaa on sen sijaan se, että opetusministeri toteaa tuottavuusohjelman nykyvaiheen tavoitteeksi paitsi valtion toimintojen tehokkuuden parantamisen myös ”työvoiman vapauttamisen yksityisen sektorin tehtäviin”. Juuri näinhän se menee: ajetaan julkinen sektori ensin alas ja ”vapautetaan” työvoima yksityiselle sektorille, jonne perustetaan pikapikaa julmettu määrä yksityisiä (voitontavoitteluun toimintansa perustavia) yrityksiä huolehtimaan vanhuksista, kasvattamaan lapsia ja hoitamaan sairaita. Eli huolehtimaan kaikista niistä ”yhteisen hyvän” piiriin kuuluvista toiminnoista, joita varten julkinen sektori alun perin luotiin, koska yksityisen sektorin ajateltiin oman toimintalogiikkansa takia olevan kyvytön niitä hoitamaan.

Lopuksi ja Brunilaan palatakseni: on kerrassaan ovelaa panna yliopistoihin pesiytynyt ”byrokratia” vastakkain vapaan markkinatalouden korkeakoulutukseen tuoman innovatiivisen onnelan kanssa, mutta totuus on, että molemmissa ollaan tekemisissä saman ilmiön kanssa. Kriittinen ajattelu ja uusliberalistisen valtiovallan voimin yliopistolle runnottu tulosvastuu sopivat yhteen tasan yhtä huonosti kuin kriittinen ajattelu ja yksityistä yritystoimintaa ohjaava voitontavoittelu, mutta molemmat - niin tulosvastuu kuin voitontavoittelukin - ovat saman logiikan hedelmiä. Aalto-yliopiston markkinamiesten ja -naisten soisi kaiken innovaatiohuumansa keskellä muistavan, että innostusta ei voi tilata eikä totuudelle ole markkinahintaa. Näin siitäkin huolimatta, että nyt ”ei olla luomassa mitään monitieteistä sivistysyliopistoa”, kuten kauppatieteen professori taannoisessa yleisönosastokirjoituksessaan mieleenpainuvasti totesi. Mitä ilmeisimmin ei – tuskin edes huippua, mutta tätä voinemme arvioida yhdessä kymmenen vuoden kuluttua. Sitä ennen meillä muilla, hyvää piirikunnallista tasoa edustavilla, on edessämme toisenlaisia haasteita – tärkeimpänä niistä hengissä säilyminen. Skål på den saken!