Kuvitellaanpa tilanne, jossa eduskunnassa äänestykseen tuotaisiin seuraavansisältöinen perustuslakiuudistus:
Suomen eduskuntaa ei enää valittaisikaan kansanvaaleilla, vaan sen valitsisivat esimerkiksi puolueiden johtoelimet. Maan hallitukseen valittaisiin sääntömääräisen kiintiön kautta puolet eduskunnan ”ulkopuolisia” jäseniä. Pääministerin ei tarvitsisi olla ylioppilas eikä kansanedustaja. Hallitus ei olisi vastuussa eduskunnalle eikä eduskunta pystyisi erottamaan hallitusta. Kuvitellaanpa nyt lisäksi tätä järjestelyä perusteltavan sillä, ettei kansanedustajia mitenkään voi päästää tekemään maan taloutta koskevia päätöksiä, koskei heidän kompetenssinsa millään moiseen riitä. Ja edelleen, että lakiuudistuksesta kansanedustajilta aiemmin pyydetyt lausunnot ja kritiikit olisi arkistoitu suoraan niitä lukematta tai kommentoimatta, minkä jälkeen uudistus esitettäisiin tehtäväksi siksi, että kansanedustajat nimenomaisesti ovat sellaista vaatineet.
Luuletteko, että tämänsisältöinen perustuslakiuudistus menisi tällaisten perustelujen ryydittämänä eduskunnassa helposti läpi? En minäkään. Yliopistolla näin sen sijaan uhkaa käydä, mikäli eduskunta hyväksyy sille vastikään jätetyn esityksen uudeksi yliopistolaiksi.
Yliopistolain muuttamisen suurena porkkanana on kangastellut lupaus yliopistojen taloudellisen autonomian lisääntymisestä. Tätä tuskin vastustaa kukaan, sillä mahdollisuus irrottautua edes osittain valtion taloudellisesta ohjauksesta on todella houkutteleva. Parhaassa tapauksessa se olisi voinut merkitä esimerkiksi irtautumista valtionhallinnon tuottavuusohjelmasta sekä laitosten määrärahojen sitomisesta niillä tuotettujen tutkintojen määrään.
Vaan kuinka onkaan käymässä? Sen sijaan, että yliopistoille luvattu taloudellinen autonomia lisääntyisi, ne joutuvat uuden lain myötä entistä tiukemmin opetus- ja valtiovarainministeriöiden talutusnuoraan. Paitsi että tulostavoitteesta määrätään entistä tiukemmin ”sovittavaksi” ministeriöiden ja yliopistojen kesken, ministeriö saa yksimielisyyden puuttuessa valtuudet päättää yksin yksittäisen korkeakoulun määrällisistä ja laadullisista tavoitteista.
Tätä luvalla sanoen ”orwellilaista” konsensusmenettelyä on lisäksi pönkitetty erilaisilla sanktioilla, kuten mahdollisuudella periä jo myönnetyt (ja käytetyt!) varat takaisin, mikäli asianomainen korkeakoulu ei kykene raportoimaan tuloksistaan ”ministeriön määräämällä tavalla”. Kun valtion rahoitus on lisäksi sidottu jo etukäteen jälkijättöiseen ”yliopistoindeksiin”, joka ei kompensoi edes ansiotason nousua, on yliopistojen julkinen rahoitus kutistumassa entisestään.
Lisäksi tämä fiktiivinen taloudellisen autonomian lisääntyminen on kuitenkin kytketty äärimmäisen hämäräksi jäävällä logiikalla sellaiseen hallintomalliin, joka viimeistään romuttaa haaveet yliopistosta jonkinlaisena oppineiden kollegiaalisena yhteisönä. Tässä mallissa valtaa käyttävät rehtori (jonka ei enää tarvitse olla professori eli tulla yliopistoyhteisön sisältä) sekä hallitus, jonka jäsenistä niin ikään puolet määrätään nimitettäväksi yliopiston ulkopuolelta. Hallituksen ulkopuoliset jäsenet valitsee yliopistokollegio, jota itseään ei kuitenkaan enää välttämättä valita vaalilla. Lisäksi hallitus ei nimityksensä jälkeen enää ole minkäänlaisessa vastuussa kollegiolle, joka ei myöskään kykene erottamaan hallitusta, tehtiinpä siellä millaisia nahkapäätöksiä hyvänsä.
Hallituksen kokoonpanoa hallintomallin puuhamiehet ja -naiset ovat sinnikkäästi puolustelleet sillä, että yliopistokollegiolle jää oikeus nimittää nämä ulkopuoliset eli valita hallitukseen mieleisensä (olletikin sivistyneet, korkeatasoiset ja yliopiston erikoislaatua ymmärtävät) päättäjät. Mutta mihin tällaista oikeutusta ylipäätään tarvitaan? Miksi on tarpeen erikseen korostaa, että ulkopuoliset saavat olla sellaisia kuin yliopisto haluaa? Juuri sen vuoksi, etteivät he: a) aidosti ole sitä, koska yliopisto haluaisi säilyttää hallituksessa enemmistön sen omilla edustajilla, ja b) koska aina on mahdollista, että hallitukseen valitaankin päättämään ihmisiä, jotka paljastuvat sivistymättömiksi ja vaarallisiksi tomppeleiksi. Diktatuurit ovat kautta aikain saaneet alkunsa juuri näin: tehdään perustuslain muutos antamatta mahdollisuutta avoimeen ja demokraattiseen keskusteluun.
Ainoa perustelu, joka hallintomallin muuttamiselle on ylipäätään esitetty, on ollut vetoaminen jonkinlaiseen yliopistoyhteisön jäsenten älylliseen ”alaikäisyyteen” talousasioissa: yliopiston talous on muuttumassa ”niin vaikeaksi”, ettei siitä enää professoristasoinen toimija selviä edes kollegojensa avustuksella. Tarvitaan liiketaloudellista ”huippuosaamista” – sellaista kovan luokan know how:ta, jonka tuloksista me kaikki olemme viime aikoina päässeet talouden saralla nauttimaan. Kylläpä tulee turvallinen olo, kun voi uskoa myös yliopiston tällaisten ammattiosaajien käsiin sen sijaan, että siellä mellastaisi joukko korkeasti koulutettuja, demokraattisilla vaaleilla valittuja höyrypäitä, jotka voisivat vaikka vahingossa päätyä palkkaamaan laitoksilleen lisää opetushenkilökuntaa!
Tilanteen kafkamaisuutta lisää se, että koko pakettia tarjoillaan nyt yliopistoille niiden ”omana tahtona”. Tämä asia olisi kohtuullisen helppo testata pikaisella kansanäänestyksellä: käsi pystyyn ne, jotka ovat tyytyväisiä nykyiseen lakiesitykseen! Veikkaanpa, että ainoat pystyyn nousevat kädet löytyisivät ainakin Helsingissä rehtoraatista ja hallintojohtajan toimistosta. Juuri tässä on se "yliopisto", jonka kanta lakiin on kirjattu. Yliopistoväki on tässä prosessissa ollut mukana lähinnä johdon järjestämissä tiedotustilaisuuksissa - kuulemassa jo tehdyistä päätöksistä.
Tietenkin myös ministeriö on kierrättänyt lakiehdotuksensa yliopistoissa tavanomaisella kosmeettisella ”lausuntokierroksella”. Yliopistojen ehdotuksesta antamat pakkilaatikolliset kriittisiä lausuntoja on tämän jälkeen mitä ilmeisimmin uusiokäytetty eduskunnan saunan lämmityksessä, sillä uutta lakiesitystä ne eivät ainakaan ole päässeet häiritsemään. Pienenä muistutuksena tällaisten eksoottisten arkistoasiakirjojen olemassaolosta siteerattakoon muutama kappale Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kolmen dekaanin 11.12.2008 allekirjoittamasta kriittisestä lausunnosta – tässä siteerattu vaatimaton pätkä koskee siis pelkästään lakiesityksen 6. lukua (”Yliopistojen ohjaus ja rahoitus”); koko lausunto on huomattavasti pidempi.
”…jopa nykyiseen tilanteeseen verrattuna se kaventaa yliopistojen omaa päätäntävaltaa sekä lisää raskasta byrokratiaa ja ministeriön tiukkaa hallintovalvontaa. Ehdotus myös heikentää yliopiston taloudellista asemaa ja johtaa alikompensoivan indeksin takia määrärahojen jatkuvaan suhteelliseen supistumiseen, mikä kurjistaa yliopistojen toimintaedellytyksiä.”
Tätä lisääntyneen autonomian ihanuutta!
Lisäksi virkasuhteiden muuttuminen työsuhteiksi antaa myös henkilökunnalle aivan uudenlaisen "autonomian" – työsuhteessa meistä kaikista tulee villejä ja vapaita, joustavasti palkattavia ja yhtä joustavasti pois potkittavia. Kaikki ikävät, nipottavat "toisinajattelijat", kaikki itsestään liikoja luulevat suunsoittajat ja puolivillaiset systeemikriitikot voidaan pientä sakkoa vastaan passittaa pöpelikköön ja korvata laitosten tarpeita paremmin ymmärtävillä sävyisillä myötä-ajattelijoilla.
Kauhuskenaarioitako? Varmasti. Mutta vuosikymmenten kokemus ministeriöiden uudistuspuuhista yliopistolla vahvistaa yksiselitteisellä tavalla, että lähtökohdaksi kannattaa aina asettaa pahimman vaihtoehdon toteutuminen.
Arvosteltavaa yliopistolta toki löytyy. Ensimmäinen kritiikin paikka löytyy peilistä: kuinka tähän on jouduttu? Miksei vastarintaan ole herätty aikaisemmin? Miten yliopistoa voivat tällä hetkellä johtaa tahot, jotka henkilökunta ja opiskelijat kokevat pikemminkin vastustajikseen kuin yhteistä asiaa ajaviksi huolestuneiksi kollegoiksi? Miksi kaikkein pahimmat kauhuskenaariot ovat paraikaa matkalla laiksi? Kuinka tämä prosessi on mahdollista pysäyttää?
Lainsäätäjän ja ratifioijan vastuu on tässä tapauksessa kuitenkin ohittamaton. Tätä vastuuta tulisi siivittää vanhan tutun ohjenuoran: mikä tahansa laki, jonka soveltamisessa joudutaan luottamaan soveltajien valistuneisuuteen tai hyväntahtoisuuteen, on susi jo syntyessään.
Eilen Porthanian täpötäydessä luentosalissa koin kuitenkin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olevani taas yliopistolla sanan vanhassa, aidossa merkityksessä: osana moraalista yhteisöä, jonka perusta on avoin keskustelu.
Vain sellainen yhteisö voi saada aikaan aidon ja oikean muutoksen, johon ketään ei tarvitse erikseen ”sitouttaa”.
