Ranskassa taistellaan paraikaa varsin samantyyppistä yliopistolakiuudistusta vastaan, jota hallitus Suomessakin on ajamassa läpi kovalla kiireellä (laki on tarkoitus viedä eduskunnassa läpi vielä tämän kevään aikana). Ranskan opetusministeri Valérie Pécresse on ajanut lakia läpi aivan samalla strategilla kuin Helsingin yliopiston johto – väittämällä, että lain takana on yliopistojen laaja konsensus.
Tämä ei pidä paikkaansa.
La Libération -lehti julkaisi tänään kolmen Pariisin yliopiston (Pariisi 4, Pariisi 8 ja Pariisi 10) johtajan kirjeen, jolla he kutsuvat maan muiden yliopistojen johtajia maanantaina 9.2.2009 Sorbonnen kuuluisassa Richélieu-salissa pidettävään kokoukseen suunnittelemaan vastarintaa "loi Pécresse":n nimellä tunnettua lakiesitystä vastaan. Viestin sisältö on yksiselitteinen:
"Tämänhetkiset uudistukset ovat vaarassa haitata vakavasti korkeamman opetuksen ja tutkimuksen hoitoa julkisella sektorilla samoin kuin sitä hoitavien työoloja. Siksi yliopistolla työskentelevien on nyt tartuttava kysymyksiin, jotka koskevat yliopistoinstituution tulevaisuutta. Tämä kokous tarjoaa itse kullekin tilaisuuden keskustella ja tuoda esiin mielipiteensä kaikista niistä uudistuksista […] , jotka ovat tällä hetkellä saaneet koko yliopistoyhteisön ilmaisemaan oikeutetun paheksuntansa koskien näiden uudistusten ajamisen tapaa ja niiden päämääriä. Kokous antaa myös tilaisuuden ryhtyä pohtimaan yhdessä vaihtoehtoista projektia huomisen yliopistoksi."
Samassa yhteydessä julkaistiin Pariisin-Nanterresin yliopiston johtajan, Bernadette Madeufin avoin kirje opetusministerille. Kirjeessään Madeuf viittaa mm. kuuluisan edeltäjänsä, René Rémondin esittämään määritelmään ekstremismistä: äärimmäisyyshenkisille on tyypillistä kuvitella, että monimutkaisiin ongelmiin on olemassa yksinkertaisia ratkaisuja.
Kovin tutulta kuulostaa ranskalaisten huoli. Keskeinen ero verrattuna Suomeen on kuitenkin siinä, että ranskalaisten yliopistojen johtajilla on rohkeutta asettua samaan rintamaan henkilökunnan ja opiskelijoiden kanssa. En tiedä, minne tämä rohkeus on Helsingin yliopistosta kadonnut vai onko kysymys siitä, etteivät yliopistomme johtajat enää koe olevansa luottamustoimessa, edustamassa tieteen ja tiedeyhteisön parasta, vaan yksinkertaisesti hoitamassa hyväpalkkaista virkaa, jota ei missään tapauksessa haluta vaarantaa. Mikäli tämä pitää paikkansa, mitä onkaan odotettavissa, kun tuleva laki astuu voimaan ja paikalle astuu aito toimitusjohtaja?
Niille, jotka vielä kantavat huolta tieteen ja tiedeyhteisön tulevaisuudesta, on kuitenkin lohdullista tietää, etteivät he ole yksin. Ohessa vielä valikoituja pätkiä Sorbonnen opettajan Jean Pierre Dufoyerin Le Monde -lehdessä muutama päivä sitten julkaistusta kolumnista.
Jean Pierre Dufoyer, Maître de Conférences Université Paris Descartes – Le Monde 04.02.09 (otsikolla "Yliopisto: miksi Valérie Pécresse (ja muut) eivät ymmärrä mitään")
[…]
Yliopisto on vuosisatojen ajan kehittynyt tieteellisen riippumattomuuden periaatteen turvin: sen turvana on ollut yliopiston erityinen oikeusasema, joka takaa vapauden ajatella, kuvitella ja arvostella. Juuri tästä totalitaariset järjestelmät eivät pidä. Ne haluavat pakottaa ihmiset ajattelemaan ennalta määräämällään tavalla. Totta kai. Oli olemassa aika, jolloin poliisilla ei ollut Sorbonneen asiaa. Ranska on totisesti muuttunut!
Yliopistot eivät juuri ole kiinnostuneita "ohjatusta" ajattelusta. Yliopistolla työskentelevät etsivät tietoa. Todellista tietoa. Ei gurujen tietoa, vaan tietoa, joka voidaan todentaa. Olipa sen kuuleminen miellyttävää vai ei. Olipa siitä hyötyä tänään tai vasta huomenna. Tai sadan tai tuhannen vuoden kuluttua. Sillä tieto ei koskaan ole hyödytöntä. Juuri se on ihmiskunnan aamuhämäristä alkaen ollut edistyksen perusta.
[…]
Tänä päivänä tieteellinen tutkimus haluttaisiin saattaa tietyntyyppisen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen organisaation ohjaukseen. Se haluttaisiin alistaa sellaiselle globaalille mallille, joka on vastikään romahtanut surkeasti, vetäen vanavedessään köyhyyteen miljoonia miehiä ja naisia… Siksi, että sitä ohjaamassa oli kourallinen toistaitoisia, joista suuri osa oli valmistunut maailman parhaista kauppakorkeakouluista.
Opetusministeri Pécresse ja presidentti Sarkozy hermoilevat turhaan siitä, etteivät yliopistolla työskentelevät tutkijat tai opettajat juokse etsimässä patentteja, jotka voitaisiin muuttaa euroiksi lyhyellä aikavälillä. Heillä ei ole näiden ihmisten kanssa mitään yhteistä. Yliopistolla työskentelevät katsovat kauemmas. Heidän silmissään on tieteen tulevaisuus, maailman ja ihmiskunnan tulevaisuus. Ja lisäksi heillä on rohkeutta opettaa tätä. On helppo ymmärtää, etteivät diktatuurit pidä yliopistoista.
